Liikkuva kuva sivustakatsojana

Haluan tuoda esille muutaman koulutuksellisen seikan liikkuvan kuvan jakelu- ja tallennusprosessien näkökulmasta. Tallennetuotannon kannalta näkemyksiäni kannattaa tässä vaiheessa pitää diletantin näkemyksinä -- en ole onnistunut vielä perehtymään syvällisemmin tutkinnonosaan, enkä sen tuomiin opetuksellisiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

Liikkuvan kuvan teknologinen kehitysvauhti ei osoita tasoittumisen merkkejä. Olemme kolmessa vuosikymmenessä saaneet kolme kansainvälistä televisiostandardia, Standard Definition (ITU-R BT.601) vuonna 1982, HD (BT.709) 1990 ja Ultra HD (BT.2020) vuonna 2012. Jokainen standardiuudistus edellyttää televisioyhtiöiden tuotantokaluston täydellistä uudistamista, jakeluverkon kapasiteetin moninkertaistamista ja moniportaista, vaivalloista käyttöönottoa. Elokuvapuolella kehitys on, mikäli mahdollista, vielä nopeampaa.

TV-standardien uudistamista tukemaan kehitetetään monenlaisia tallenus- ja jakelustandardeja erilaisten järjestöjen toimesta. Toimijoita on esmerkiksi MPEG, SMPTE, DVD-Forum, ja Blu-ray Disc Association. Jakelustandardien alla olevaa teknologiaa kehittävät kansainvälisten järjestöjen lisäksi yksityiset yritykset, esimerkkeinä AT&T, Sony, Matsushita, Microsoft ja Google. Patenteista koituvien rojaltitulojen saamiseksi jokainen toimija yrittää saada ainakin osaa omasta teknologiastaan mukaan jokaiseen standardiin. Amerikkalaisten sisällöntuottaijen etujärjestöjen (MPAA ja RIAA) painostuksesta useat maat, EU mukaanluettuna, ovat hyväksyneet lakeja, jotka tukevat salaustekniikoiden käyttöä sekä tiedostotasolla (CSS ja ACCS), että siirtoteissä (HDCP). Kaikki tämä kehitys näyttäytyy useimmille alan ammattilaisille kaoottisena ja vaikeana -- tai ehkä jopa madottomana -- hallita.

Edellytykset kulttuuristen menetysten lisäksi vakaville taloudellisille tappioille ovat olemassa. Pienellä virheellä on mahdollista tuhota esimerkiksi pitkän elokuvan kaikki kuvattu aineisto. Olen nähnyt kotimaisissa tuotantoyhtiöissä kymmeniä tunteja kuvattua aineistoa siirrettynä yhdelle kovalevylle, josta on mahdollisesti varmuuskopio toisella levyllä. Valmistusvirheen seurauksena tai kolauttamalla levyä käyton aikana on mahdollista menettää laajoja määriä aineistoa muutamassa sekunnissa. Levyjärjestelmien toiminnan tuntemus on myös olematonta. Hyvin harva liikkuvan kuvan ammattilainen ymmärtää erilaisten tallennusmedioiden luonnetta ja soveltuvuutta arkistointiin tai varmuuskopion säilyttämiseen.

Toinen sekä taloudellinen, että myös arkistointiin ja materiaalin jatkokäyttöön liittyvä riski on sovellusten alla olevan tekonologian ymmärtämisessä, tai ymmärtämisen puutteessa. Erilaiset tiedostomuodot, koodekit, tallennusjärjestelmät, lisenssit ja patentinhaltijat muodostavat viidakon, jossa yhtäkkiä periaatteessa tallessa olevan aineiston käyttäminen voi osoittautua vaikeaksi, tai taloudellisesti mahdottomaksi.

Materiaalin saatavuus -- tai siihen käsiksipääsemisen helppous -- on oma ongelmansa, joka on myös osattava ratkaista. Nopeasti kehittyvässä teknologisessa ympäritössä on tarpeen suunnitella (ja osata suunnitellla) prosesseja, joiden avulla arkistossa olevasta materiaalista on mahdollista automaattisesti saada sisältöä sellaisessa muodossa, joka on toimiva ja käytännöllinen kulloinkin käytössä olevissa järjestelmissä.

Yksityisyyden suojaan ja tekijänoikeuksin liittyvät vastuut tallentamisen ja arkistoinnin osalta eivät ole liikkuvan kuvan ammattilaisille selviä eivätkä yksiselitteisiä.

Tämä kaikki vuodatus johdantona sille, että tallennetuotannon ammattilaisten lisäksi kaikilla liikkuvan kuvan teknisissä tehtävissä toimivilla on tarvetta hallita perustason osaaminen tallennetuotannossa. Tämä koskee sekä aikuis-, että nuorisopuolen opiskelijoita. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tallennetuotanto nuorisopuolen tutkintoon mahdutetaan, mutta aikuispuolella en näe estettä sille, että opetusta tällä tasolla saataisiin nopeastikin käyntiin.

Alan osaamisen hankkiminen ja ylläpitäminen opettajana voi tuntua hankalalta tilanteessa, jossa standardisoimisjärjestöt, lainsäätäjät ja teknologiaa tuottavat yritykset eivät pääse yhteisymmärrykseen toimintatavoista, eivätkä usein edes patenteista ja tarvittavista lisensseistä. Aktiivisesti toimimalla on kuitenkin mahdollista olla selvillä eri ratkaisujen vahvoista puolista ja ongelmista. Kansainvälisesti tarkasteltuna alalla toimivat yritykset ja yhteisöt -- tuotantoyhtiöt, museot jne. -- ovat varsin halukkaita kertomaan käyttämistään ratkaisuista ja niiden toimivuudesta. On täysin hyväksyttävää ja normaalia tässä yhteydessä kurottaa oman kontaktiverkon ulkopuolelle ja kysyä neuvoa. Ammattilaiset -- jotka yleensä ottavat alansa menestyksen ja tulevaisuuden vakavasti -- ovat yllättävän usein valmiita näkemään vaivaa vastatakseen kysymyksiä tuntemattomille ilman, että se kuuluu heidän työtehtäviinsä. Tällainen tieto on usein konkreettisempaa ja luottavamapaa kuin se, jota saa teknologian valmistajilta ja heidän kaupallisilta edustajiltaan.