Illuusiot

Manovichin mukaan illusionismi eli pyrkimys todellisuuden jäljittelyyn on vaikuttanut taiteeseen läpi sen historian. Legendaarinen kreikkalainen maalari Zeuxis maalasi viinirypäleitä, jotka saivat linnut erehtymään ja nokkimaan maalattua rypäleterttua (Manovich 2001, 177). Kiinalainen taiteilija pisti vielä paremmaksi. Hän maalasi niin ”todellisia” lintuja ja lohikäärmeitä, että ne lähtivät maalauksista lentoon. Keskiajalla todellisuus ja uskomukset sekoittuivat yhtälailla elämässä kuin taiteessa. Tarkkaan todellisuuden jäljittelyyn maalaustaiteessa ei ollut tarvetta. Renessanssin ajattelussa tapahtui kahtiajako aineen ja ajattelun välillä. Esimerkiksi Descartes erotti hengen ja aineen maailman. 

Taiteilijat kehittivät erilaisia menetelmiä todellisuuden tarkkaan jäljittelyyn. Camera obscuran käyttäminen maalaustaiteilijan apuvälineenä kehitti optiseen perspektiiviin  perustuvaa kuvailmaisua maalaustaiteessa. Optinen kuvailmaisu  muutti myös ihmisen tapaa nähdä ympäröivää todellisuutta ja kuvia.  Maalaustaiteessa syntyi siis realistinen kuvailmaisu, joka jatkui aina valokemiallisten valokuvausmenetelmien keksimiseen saakka. Todellisuuden kuvaamisessa valonherkkä materiaali oli tarkempi kuin taiteilija kameran sisällä. Taide antoikin todellisuuden kuvaamisen valokuvaajien tehtäväksi. Valokuvan ympärille syntyi pian uskomus siitä, että valokuva on totta. Vaikka valokuvalla saatettiin kuvata myös epätodellisia trikkikuvia, valokuvan muokkaamista esimerkiksi uutiskuvissa pidetään edelleen epäkorrektina. Kuvan ulkoinen ja sisäinen montaasi on sallittu tehokeino dokumenttielokuvassa ja kirjallisessa uutisoinnissa, mutta uutiskuvassa sitä ei sallita ilman erillistä selitystä.

Taide jätti todellisuuden kuvan luomisen joukkotiedotusvälineille, valokuvaukselle, elokuvalle ja videolle. Fotorealismi pyrki 1970 ja 1980 lukujen taitteessa tarkempaan kolmiulotteisen todellisuuden luontiin kuin valokuva tai optiset ja sähköiset välineet. Fotorealismin haastajaksi tuli uusi digitaalinen illuusiogeneraattori – tietokone. Tietokoneella pystytään tekemään parempia ja kolmiulotteisimpia kuvia kuin perinteisen valokuvan keinoin. Ongelmana kuitenkin on se, että olemme tottuneet katsomaan valokuvia ja pitämään niitä kuvina todellisuudesta. Tietokoneen avulla luotu kuva, joka on tarkempi esitys todellisuudesta kuin valokuva on liian hyvä. Ilman valokuvan pehmeyttä ja rakeisuutta se näyttää meistä epätodelliselta. Kuvaa pitääkin huonontaa, mm. pehmentämällä sitä jotta se näyttäisi meistä todellisemmalta.

Tietokoneen tuottamat tai manipuloidut kuvat näyttämään perinteisiltä valokuvilta. Materiaaliselta pohjaltaan ne ovat kuitenkin erilaisia. Ne koostuvat matemaattisista yksiköistä, kuten pikseleistä. Kuvan numeerinen ydin tekee siitä myös matemaattisesti muokattavan toisin kuin perinteinen filmille kuvattu kuva, jonka muokkaus perustuu optiseen ja/tai valokemialliseen prosessiin. Digitaaliseen kuvan muokkaukseen käytetään käyttöliittymää, jossa simuloidaan perinteistä prosessia ja numeerisen kuvankäsittelyn uusia mahdollisuuksia sekä pyritään helpottamaan ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutusta mahdollisimman intuitiivisin työkaluin ja menetelmin. Tuloksen näkee lähes heti kuvaruudulla tarvitsematta valottaa tai kehittää kuvia pimiössä. Viiveenä on vain kuvan muutoksen laskentaan tarvittava prosessointiaika. Joissakin digitaalisten kameroitten kuvankäsittelyohjelmissa tätä prosessointia kutsutaan perinteisin termein ”kehitykseksi”. Pimiö – pimeä huone onkin muuttunut digitaalipimiöksi – valoisaksi huoneeksi.

Manovichin mukaan  visuaalinen kulttuuri tietokoneiden aikakaudella on elokuvallista ulkoasultaan, digitaalista materialtaan ja laskennallista logiikaltaan (Manovich 2001 s.180).

Tämän mukaan digitaalinen valokuva on elokuvallista ulkomuodoltaan, digitaalista materialtaan ja laskennallista logiikaltaan. Digitaalisella kuvalla on kaksi identiteettiä toinen tyydyttää ihmisen kommunikointitarvetta toinen taas sopii tietokonepohjaiseen tuotantoon ja jakeluun. Digitaalisuus on kuitenkin tuonut kuvan valmistamiseen ja esittämiseen uusi mahdollisuuksia samalla se on myös muuttanut käsityksiämme valokuvan todellisuudesta. Aiemmin olimme useimmin kuvan passiivisia katselijoita. Nyt olemme yhä useammin myös kuvan aktiivisia käyttäjiä. Tietokoneella tai kameran näytöllä suurennamme ja rullaamme kuvaa. Klikkaamme verkossa tai pelissä olevaa kuvaa etsien siihen piilotettuja linkkejä. Kuvista on tullut käyttöliittymän osia tai jopa instrumentteja (Manovich 2001 s.181). Kuvasta on tullut interaktiivinen. Siitä on tullut koneen ja ihmisen vuorovaikutuksen väline. Uudessa mediassa kuva johtaa tunnistamisesta toimintaan.

Renessanssin maalaustaide ja ja tietokoneen kuva käyttävät samaa tekniikkaa tilan illuusion luomiseen. Todellinen muutos tähän esitystapaan on tullut kolmiulotteisen vasta kuvantamisen myötä. Optisessa kuvantamisessa kamera tallettaa olemassa olevaa todellisuutta. kaikkea mitä on olemassa voidaan kuvata. Kameran rajoitukset, kuten terävyysalue vaikuttavat kuvan laatuun. Filmin rae ja sävyalue vaikuttavat myös kokonaisuuteen. Fotorealismi on ollut päämääränä tietokonegrafiikan tutkimuksessa. Digitaalisen fotorealismin tavoitteena oli 1970 luvulla se, että kuvaa ei pystyttäisi erottamaan tavallisesta valokuvasta. Nyt olemme päässeet tilanteeseen, että digitaalinen kuva on realistisempi kuin perinteinen valokuva. Siitä puuttuu optiikan, filmimateriaalin ja  ihmisen näön epätäydellisyys. Se on jo liian todellinen – niin että sitä pitää huonontaa, jotta se kelpaa katsojalle. Synteettinen tietokoneella valmistettu kuva todellisuudesta ei ole huonompi kuin perinteinen kuva, se on vaan realistinen esitys erilaisesta  todellisuudesta. Perinteinen kuva esittää tapahtunutta kun synteettinen kuva esittää tulevaa tapahtumaa (Manovich 2001 s.203). Manovichin määritelmä sopii esimerkiksi tulevien rakennusten mallintamiseen. Määritelmä sopii myös menneisyyden uudestaan konstruktointiin. Lehdissä ja televisiossa näytettiin pian Konginkankaan auto-onnettomuuden jälkeen simuloituja tietokone kuvia onnettomuudesta. Kesäkuun 4 ja 5 päivä näimme uusia kuvia samasta tapahtumasta. Kuvat perustuivat poliisin paikan päällä tekemiin tutkimuksiin ja ajoneuvojen ajopiirtureiden antamiin tietoihin.

Käyttöliittymä heijastaa käyttäjän olemassaoloa vastatessaan hiiren klikkauksiin. Digitaalinen kuva ilmestyy aluksi näytöllä karkeana, jotta vaste klikkaukseen olisi nopeampi. Lopulta kuva saavuttaa lopullisen tarkkuutensa kadotakseen ruudulta seuraavassa klikkauksessa.  Uusi media tekee median läsnäolon näkyväksi toisin kuin perinteinen valokuva. Ihminen voi navigoida kuvassa kuten esimerkiksi katsellessaan QuickTime VirtualReality esityksiä. Tietokoneen näytöllä kuvien katselu on sekä immersiivistä että vieraannuttavaa. Käyttöliittymä voi vieraannuttaa ja samaistaa katsojaa yhtaikaa. Hän toimii vuoronperään sekä aktiivisena käyttäjä että passiivisena katsojana. Tämä on metarealismia, joka sisältää oman kritiikkinsä. Tämä liittyy laajempaan ideologiseen muutokseen. Vanha realismi  sopi reaalipolitiikan aikaan jolloin poliitikkoja ei sopinut kyseenalaistaa. Johtajat esitettiin täydellisinä – kritiikki pyrittiin salaamaan. Tänä päivänä johtajat saavat ovat epätäydellisiä ja kritiikki on avointa, mutta silti heidät hyväksytään tehtäväänsä. Aikamme metarealismi perustuu illuusion luontiin ja hävittämiseen. Katsojan houkutellaan samaistumaan, mutta kuitenkin illuusio rikotaan puhuttelemalla häntä  suoraan. Tosiasiassa katsoja voi käyttää enemmän kontrollia kuin koskaan median analyysiin. Käyttäjä investoi mediaan, koska hän voi hallita sitä haluamallaan tavalla. Illuusio on alistettu toiminnalle, syvyys pinnalle ja ikkuna käyttöliittymälle. Elokuvateatterin pimeys on muuttunut tietokoneen käyttöliittymäksi (Manovich 2001 s.211). 

Manovich (2001) The Language of New Media. Cambridge Mit Press.

Uuden median periaatteet

Uudella medialla on numeerinen muoto. Se perustuu perinteisiin medioihin, mutta koostuu matemaattisesta digitaalisesta koodista.

1. Mediaelementtejä voidaan siis esittää matemaattisin käsittein. Digitaalinen valokuva on siis matemaattinen lauseke. (Manovich 2001 s. 27).
2.  Mediaobjektia voidaan käsitellä algoritmeinä. Valokuvista voidaan automaattisesti poistaa esimerkiksi kohinaa, lisätä sen terävyyttä, muuttaa mittasuhteita ja sävyjä. Mediasta tulee siis ohjelmoitavaa.

Numeerinen pohja

Jotta mediaobjekteja voidaan käsitellä numeerisesti, ne täytyy joko luoda tietokoneella suoraan digitaaliseen muotoon, tai digitalisoida. Analogiset mediat kuten äänitteet ja valokuvat digitalisoidaan ottamalla niistä näytteitä tityin yleensä säännöllisin välein (sampling rate). Valokuva jaetaan säännöllisiin osiin eli  pikseleihin. Mitä tarkempana kuva halutaan esittää, sitä pienepiin osiin kuva pitää jakaa. Tällöin puhutaan kuvan resoluutiosta. Tämän jälkeen kukin osa saa  annetaan numeerinen arvo (quantification). Esimerkiksi mustavalko kuva saa pikselin arvoksi 0-255 riippuen harmaasävystä. Tällöin käytetään  8 bittiä, joka riittää ihmis silmän näkemien sävyjen esittämiseen.

Digitaalikameroiden näytteenotto on lineaarista. Ihmissilmä erottaa kuitenkin parhaiten keskiharmaat sävyt. Kuvankäsittelyssä voidaan tummien ja vaaleiden sävyjen erottuvuutta parantaa muuttamalla niiden sävyalueita keskiharmaan suuntaan. Valokuvafilmeissä ihmissilmän erottelukyky on huomioitu. Digitaalisissa kameroissa sitä voidaan jäljitellä kameran ohjelman avulla. Mitä enemmän bittejä on käytettävissä sitä enemmän sävyjä voidaan esittää.  Onko siitä hyötyä, että digitaalisen valokuva voi sisältää enemmän informaatiota kuin käyttäjä pystyy näkemään?

Digitalisoinnissa pyritään ekonomisuuteen. Datan määrä kasvaa kuvan resoluution ja bittimäärän kasvaessa. Tästä on seurauksena lisääntyvä kuvan käsittelyssä käytetyn tietokoneen muisitin ja tehon tarve. Ongelmaksi tulee myös digitaalisten kuvien siirtäminen verkossa. Suuret tiedostot hidastavat tiedonsiirtoverkostoa ja tukkivat siirtotiet. Valokuvan digitalisoinnissa on yleisesti päädytty resoluutioon 72dpi (pikseliä tuumalla) kuvan esittämiseen verkossa ja painotuotteissa 150 - 300 dpi. Sävyjen esittämisessä käytetään yleisesti 8 bittiä kutakin spektrin pääväriä (punainen, vihreä, sininen) kohti. Tämä riittää useimpien ihmisen näkemien värien esittämiseen. Perinteisessä värivalokuvassa on enemmän informaatiota.

Digitaalisoinnissa siis kuvan tarkkuutta ja sävyjen määrää vähennetään. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä , että digitaalinen media ei pystyisi toistamaan samaa kuin perinteinen analoginen  media. Tosiasiassa digitaalinen media pystyy toistamaan jopa tarkemmin kuin ihmisen aistit kykenevät havainnoimaan. Kuva pystytään digitalisoimaan skannerilla suuremmalla tarkkuudella kuin filmi pystyy toistamaan. Tieteellisessä - esim. lääketieteellisessä kuvauksessa digitaalisen mediaa hyödynnetään informaation saamiseksi ihmisen aistien ulkopuolisista ilmiöistä.

Digitalisoinnissa todellisuus jaetaan siis osiin. Tätä pidetään yleisesti erottavana tekijänä kun digitaalista mediaa verrataan perinteisiin analogisiin medioihin. Manovich lainaa Roland Barthesia, joka toteaa, että myös kieli jakaa todellisuuden osiin. Esimerkiksi värien esittäminen kielen keinoin on paljon rajoitetumpaa, kuin valokuvassa. Myöskään perinteinen valokuva ei ole täysin analoginen, kun sitä suurentaa se koostuu rakeista. Painotuotteessa kuvan rasteripisteet on helposti havaittavissa. Jopa elokuvan illuusio koostuu erillisistä kuvista ja tv:n kuva lomitetuista juovista. Analogisen äänen tallennuksessakin rajana on tallennusmedian aiheuttama kohina, josta digitalisoinnilla voidaan päästään eroon.

2. Modulaarinen rakenne

Kirjapainojen tuotantotapa on aina ollut modulaarinen. Teksti ja kuvat on valmistettu eri prosesseissa, mutta yhdistetty lopulta painossa. Painotaloilla olikin hyvät valmiudet ensimmäisinä hyödyntää digitaalisoinnin etuja. Ladonta ja tekstinkäsittely olivat ensimmäisiä tietokoneita hyödyntäviä teollisia sovellutuksia. Suomessa tietokoneet tulivat ladontaan 1970-luvulla. Aluksi kuvat tuotettiin vielä graafisin kameroin. Modulaarisen tuotantotavan ansiosta oli helppo yhdistää uutta ja perinteistä tekniikkaa jopa Gutenbergin keksimässä kohopainossa. Jo1980-luvulla skannerit valtasivat painotalot ja painopinnan valmistus muuttui kokonaan digitaaliseksi.

Manovich kutsuu uutta mediaa fraktaaliseksi, koska eri mediaobjekteilla on on oma rakenteensa riippumatta missä niitä käytetään. Kuvat, äänet, muodot, muutokset ja teksti esiintyvät mediaobjekteina pikseleinä, voxeleina, polygoneina, skripteinä ja  ascii-koodina. Näistä kootaan suurempia kokonaisuuksia, mutta osat ovat mukana erillisinä elementteinä. Hyvä esimerkki tästä on Internetsivut, jotka koostuvat erilaisista elementeistä. Modulaarisuus tekee mahdolliseksi helpon muokattavuuden ja päivityksen.

Digitaalisen valokuvankin rakenne on modulaarinen. Kuvankäsittelyohjelmassa  huomaamme helposti tämän rakenteen. Kuvasta on pikseleitten ja sävyjen lisäksi erotettavissa mm. värisävyt, värikylläisyys ja kirkkaus omina kanavinaan. Kuvaan voidaan lisätä erillisiä tasoja ja maskeja. Kuvia voidaan helposti yhdistellä keskenään. Myös eri grafiikkamuotoja, kuten verktori- ja pikseligrafiikkaa voidaan yhdistellä ja kuvaan liittää vaikkapa ääntä tai paikantamistietoja.

3. Automaatio

Digitaalisten aineistojen numeerinen koodaus ja modulaarisuus tekevät helpoksi monenlaiset automaattiset toiminnot. Digitaalisten kameroitten erot perustuvat paljolti niiden kuvausohjelmiin rakennettuun automaatioon. Esimerkiksi uusimmat 8 miljoonan pikselin kamerat käyttävät samaa Sonyn valmistamaa kuvatunnistinta. Kameroiden erot näkyvät siinä automatiikassa kuinka hyvin ne tuottavat valmiin kuvan. Ammattilaiskameroitten kuvat voidaan tallentaa myös ns. raakamuodossa, jolloin kameran kuvakennon tuottamaa alkuperäistä informaatiota voidaan käsitellä lähes muokkaamattomana kuvankäsittelyohjelmassa. Kuvankäsittelyohjelmat sisältävät automaattisia toimintoja ja käyttäjän määrittelemiä esiasetuksia kuten värinhallintaa ja erilaisia valmiita suodattimia erikoistehosteisiin tai tavallisimpiin kuvan säätöihin. Vaikkapa panoramakuvia voidaan koota automaattisesti erillisistä otoksista.

4. Versioituminen

Vaikka digitalisoituminen antaa mahdollisuuden tehdä identtisiä kopioita, tavallisempaa on tehdä samasta aineistosta useampia versioita erilaisiin tarkoituksiin. Kirjapaino aloitti mekaanisen kopioimisen jo 1400-luvulla tuottamalla identtisiä kopioita raamatusta. Valokuva toi mukaan optisen valokemiallisen kopioinnin, jolla “luonto voitiin kopioida paperille” .  Elokuva kopioi elämää ja äänisylinteri ääntä. Vanhat mediatkaan eivät rajoittuneet kopioimiseen. Erilaiset trikkikuvat syntyivät valokuvauksen alkuaikoina vahingossa tehdystä kaksoisvalotuksesta. Päälekkäisvalotusta hyödynnettiin yleisesti jo1800-luvun puolessa välissä mm. taidevalokuvissa ja postikorteissa (Ades 1996, s 7). Valokuvista ja elokuvista on perinteisesti tehty erilaisia versioita optisesti ja photomekaanisesti. Värikuvasta saatettiin tehdä painoa varten mustavalokoinen. Valokuvia ja jopa elokuvia värjättiin käsin. Elokuvasta tehdään edelleen myös perinteisin menetelmin eri kieliversioita tai laajakangas ja televisioversioita. Digitaalinen aineiston käsittely on kuitenkin helpottanut ja automatisoinut tätä prosessia.

Mainostoimistot ovat jo ennen digitalisointia hyödyntäneet valokuvan versioitavuutta. Esimerkiksi mainoskuva, joka on julkaistu eri lehdissä, ulokomainoksissa ja liikennevälineissä on muokattu sopivaksi kunkin mainosvälineen ehdoilla.   Nykyaikainen valokuvaliikkeiden minilaboratorio – kuvanvalmistuslaitteisto digitalisoi kaikki perinteiselle filmille kuvatut valokuvat – vaikka yksinkertaisempaa olisi tehdä fimistä optisesti tavalliset “kymppikuvat”.

Digitaalisoinnin etuna on nopea ja helppo versioituvuus. Kuvan kokoa on helppo muttaa vaikka kesken rullan. Samalla voidaan tuottaa asiakkaalle ilman lisävaivaa digitaaliset kuvat cd:lle. Minilaboratoriot voivat kemiallista prosessia vaihtamatta tuottaa kuvia myös diasta tai mustavalko originaalista. Myös digitaalikameroiden kuvista saadaan korkealuokkaisia “aitoja” hyvin säilyviä ja edullisia valokuvia suoraan ilman negatiivifilmiä. Valokuviin voidaan helposti liittää tekstiä ja grafiikkaa ja tuottaa näin vaikkapa henkilökohtaisia yksilöllisiä onnittelukortteja ilman lisäkustannuksia, jos kuvankäsittelyn vaivautuu tekemään omassa kotikoneessa. Digitaalisen tiedoston voi helposti lähettää kehitykseen myös sähköpostitse tai internetselaimella.

Manovich mukaan uusimedia hyödyntää tietokantoja toisin perinteiset mediat. Ulkoasun ja rakenteen erottaminen tekee versioituvuuden tietokantojen avulla helpoksi:

1)    Mediaelementit sijaitsevat yhteisessä mediatietokannassa, josta niitä on helppo hyödyntää erilaisiin tarkoituksiin. Tietiokannasta on tullut uutta mediaa perinteisestä mediasta erottava kulttuurillnen muoto. Esimerkiksi digitaalisuus tekee helpoksi löytää kuvat erityisistä kuvatietokannoista, joissa on automatisoitu kuvien etsintää mm. kuva-aihetta esittelevän metatekstin avulla.

2)    Versioituvuus erottaa sisällön käyttöliittymästä ja ulkoasusta. Erilaisiin välineisiin voidaan tuottaa erilaisia kuvia. Kännykkään voidaan toimittaa pieniä kuvia ja lyhyitä tekstejä ja laajakaistaliittymissä samaan aineistoon voidaan liittää jopa elävää kuvaa.

3)    Informaation käyttäjän tiedot voidaan automaattisesti profiloida niin, että tietokannalla on esimerkiksi esitietoa siitä millaiset kuvat kvan etsijää on aiemmissa hauissa kiinnostaneet. Nyt vaidaan tarjota automaattisesti esimerkisi samaan aiheeseen liittyviä kuvia.

4)    Tietokanta voi tarjota vaihtoehtoisia aineistoja, joista valitsemalla voidaan esimerkiksi sulkea  sulkea pois vaihtoehdot, joista käyttäjä ei ole kiinnostunut. Tämä on haarautuvaa vuorovaikutusta, jossa käyttäjälle tarjotaan valintamahdollisuuksia ja riippuen valinnoista edetään lopulliseen tavoitteeseen. Tässä tapauksessa ohjelma käyttää hyväkseen tietoa käyttäjän tekemistä tietoisista valinnoista. Tärkeää ei ole missä tieto sijaitsee, vaan käyttäjän toiveiden toteutuminen.

5)    Hypermedia tarjoaa uuden media rakenteen, joka muistuttaa haaroittuvaa interaktiivisuutta. Tietokannat ovat rakenteeltaan hierarkisia, joten myös tiedonhaku tapahtuu koekielisenä hakemistohierarkian mukaan. Hypermedia kätkee hierakian käyttäjältä ja näennäisesti mahdollistaa suoran haun tietokanna eri haaroista. Suraamalla linkkejä käyttäjä löytää haluamansa tiedon yhtälailla kuin hakiessaan tietoa internetistä. Hypermedia linkit yhdistävät yhtälailla erilaisia tiedostomuotoja – niin kuvaa kuin ääntäkin. Tekstilinkkejä kutsutaan hypertekstiksi.

6)    Tietokannat tekevät tiedon päivittämisen helpoksi. Jatkuvasti uutta tietoa tarjoavat internet sivut perustuvat tietokantoihin. Tällöin sivujen ulkoasu säilyy samana vain sisältö muuttuu. Internetin uutisivustot hyödyntävät tätä tekniikkaa. Näitä sivuja kutsutaan dynaamisiksi.

Dynaamisilla sivuilla on määrätty paikka esimerkiksi tekstille, kuville ja nettivideoille. Kun sisältö päivitetään tietokanntaan, aineisto korvautuu uudella aineistolla automaattisesti. Dynaamiset sivut ovat tehneet internetin sivuista päiväperhosia. Seuraavana päivänä edellisen päivän aineistoa saattaa olla vaikea löytää ellei kävijä ole tallentanut dokumenttia itselleen.

7)    Versiointiin ja muunneltavuuteen liitty myös skaalautuvuus. Sama materiaali voidaan tuottaa eri kokoisina versioina. Skaalautuvuudesta voidaan käyttää karttametaforaa. Riippuen mittakaavasta saamme erilaisen kuvan samasta kohteesta. Skaalautuvuutta käytetään mm. multimedian esittämiseen verkossa. Tällöin tietokannassa on valmiita versioita samasta ohjelmasta, joista joko automaattisesti tai manuaalisesti käyttäjä voi valita verkkoyhteyksiinsä sopivan tiedoston. Elokuvia ja ääntä voidaan lähettää myös mediavirtana, jolloin ohjelma on seurattavissa jo ennenkuin se on kokonaan lataunut tietokoneeseen. Digitaaliset valokuvat imestyvät näytölle aluksi karkeampina ja lopulta terävöityneenä, jolloi kuva on nopeammin katsottavissa hitaammillakin yhteyksillä.

5 Koodaus

Valokuvauksen opettajan kehoitan opiskelijoitani aina ennen ennen kuin alkavat käsitellä kuviaan tietokoneella miettimään ilman tietokonetta, mitä aikovat kuvalleen tehdä. Neuvoani kuitenkin harvoin noudatetaan. Useimmin otetaan käyttöön tietokoneen valmiit suodattimet ja tehosteet. Lopputulos näyttääkin tietokoneella koodatulta.

Tietokoneille media-aineisto on dataa. Graafinen käyttöliitymä esittää tuota dataa meille helposti ymmärrettävässä muodossa ikoneina, teksteinä, kuvina ja ääninä. Todellisuudessa tietokone käsittelee kaikkea aineistoa datana. Tietokoneelle kuva on yhtälaista dataa kuin äänikin. Vaikka tietokone on ihmisen tekele, sen sisäinen logiikka ei vastaa ihmiskulttuurin tapaa toimia. Inhimillistä epävarmuutta koitetaan mm hypermediassa ja robotiikassa simuloida ns. sumealla logiikalla. 

Koska uusi media tuotetaan tietokoneiden avulla tietokoneen sisäinen logiikka ei voi olla vaikuttamatta sillä tehtyihin tuotteisiin. Tietokoneen käyttöliittymä perustuu perinteisiin konventioihin. Piirustusohjelmissa kynä-ikoni esittää piirustustyökalua. Pikseligrafiikka näyttää melkein käsin piirretyltä jollei kuvaa suurenneta niin, että pikselit näkyvät. Vektorigrafiikkaohjelmassa kuvaa voi suurentaa. Pikselit eivät tule näkyviin, mutta tuotettu viiva on epäinhimillisen täydellistä.

Koodaus tarkoittaa viestin kääntämistä toiseen muotoon. Perinteisen median muutaminen uuden median käyttöön vaatii koodausta. Koodaus tekee mediasta ohjelmoitavan. Ilmiasultaan digitaalinen valokuva on vaikea erottaa perinteisestä valokuvasta. Uuden median näkökulmasta digitaalinen valokuva poikkeaa  perinteisestä valokuvasta.  Tiedonkäsittelyssä se merkitsee vain tietokoneen käyttämää dataa siinä kuin teksti tai ääni. Ulkonaisesti tietokone voi toimia kuin Jacuardin kutomakone tuottaen kuvia, mutta sen sisuksissa on kuitenkin Babbagen analyyttinen kone. Uuusi media saattaa näyttää tavalliselta medialta, mutta se on vain pintaa.

Manovichin mukaan uusi media aloittaa uuden vaiheen mediateoriassa. Sen lähtökohdat ovat Harrold Innisin ja Marchall McLuhanin 1950 ja 1960 luvun kirjoituksissa. Ymmärtääksemme uuden median logiikkaa meidän pitää suunnatya katseemme tiedonkäsittelytieteeseen. Sieltä löytyy uudet termit, kategoriat, käsitteet ja toiminnot jotka ovat ominaisia medialle josta on tullut ohjelmoitavaa. Mediatutkimuksesta tulee tietokoneohjelmatutkimusta ja mediateoriat muuttuvat tietokoneohjelmia koskeviksi teorioiksi. Koodauksen periaate on ohjelmoinrtiteorian alkua (Manovich 2001).

Vaikka digitaalisuus on tehnyt mekaanisen monistamisen helpoksi, digitaalisuutta hyödynnetäänkin varsinkin mediatutteiden personoinnissa. Käyttäjän tarpeet voidaan huomioida monella tavalla ja helposti tehdä yksilöllisiä tuotteita massatutannon sijasta.

Varsinkin digitaalisessa valokuvauksessa kuvan muokkauksesta on tullut ihan tavallisen tietokoneen käyttäjän huvia. Monet tekevät tietokoneella omat yksilölliset kutsukorttinsa lastenjuhliin. Sukulaisille lähetetään itse tehtyjä onnittelukortteja ja juhlapäivien tervehdyksiä niin tavallisessa postissa kuin sähköpostissa. Samalla on mennyt usko kuvan ikonisuuteen ja todistusarvoon.

Valokuvaa ei enää hyväksytä todisteena todellisuudesta, vaan kuvaan suhtaudutaan jopa skeptisesti. Tässä mielessä valokuva ei ole enää valokuva. Uusi media käyttää vanhaa mediaa uudella tekniikalla. Se luo samalla uuden tavan viestiä ja viestittää. Tätä ilmentää hyvin digitaalinen valokuvaus  on muuttanut tavan kuvata ja katsoa valokuvaa.

Kameraa ei enää tähdätä etsimestä, vaan kuva sommitellaan kameran näytölle. Valokuvan katsominen paperikuvasta on vähentynyt. Yhä useammin kuvaa katsotaan tietokoneen tai kännykän näytöltä. Kuvaa ei enää säilytetä albumeissa tai kenkälaatikoissa vaan tietokoneen kovalevyllä tai CD-levykkeillä. Kuva lähetetään yhä useammin sähköpostissa, tai pannaan esille verkkosivuille yhtälailla ystävien kuin ventovieraiden ihailtavaksi.

Kuinka mediasta tuli uutta

Mitä on uusi media

Uusi media on digitaaliseen muotoon muunnettua analogista mediaa. Digitaalinen media muodostuu osista, kun perinteinen media on jatkuvaa.

Käytöliitymä

Kaikki digitaaliset mediat jakavat saman koodin oli sitten kysymyksessä teksti ääni, kuvat tai kolmiulotteinen grafiikka. Tietokoneesta on tullut uuden median esitysväline.

Operaatiot

Uusi media sallii ohjelman seuraamisen siinä järjestyksessä kuin sen haluaa katsoa toisin kuin perinteisen elokuvan tai videon katsominen, joiden katsominen on lineaarista.

Illuusiot

Digitaalisoiminen merkitsee väistämättä informaation vähentymistä. Toisin kuin analoginen editysmuoto digitaalisessa mediassa on kiinteä määrä informaatiota.

Muodot

Analoginen kopiointi vähentää informaatiota kun taas digitaalisessa kopionnissa informaatiota ei katoa.

Mitä on elokuva

Uusi media on vuorovaikutteista toisin kuin vanha media, jossa ohjeman katsominen on ennalta määrätty. Ohjelman katsoja voi seurata esitystä haluamassaan järjestyksessä. Katsojasta tulee esityksen apulaisohjaaja.

Kuinka mediasta tuli uutta

Manovich aloittaa uuden median tarinan elokuusta 1839, jolloin Louis Daguerre esitteli uuden jäljennösmenetelmän, jonka nimeksi annettiin daguerrotype. Kyseessä oli ensimmäinen suurelle yleisölle esitelty valokuvausmenetelmä. Valokuvaus levisi nopeasti ympäri maapallon ja muotokuvastudioita perustettiin kaikkialle. Muutama vuosi aimmin Babage oli valmistanut "analyyttisen koneen", joka sisälsi nykyaikaisen tietokoneen perusperiaatteet. Kone käytti reikäkortteja datan vientiin prosesointiyksikkön "myllyyn" ja tulokset saatiin painettuina. Reikäkorttien käyttö lainattiin kutomakoneesta. "Analyyttinen kone kutoi algbraa kun kutomakoneella kudottiin kukkia ja lehtiä" totesi koneen ohjelmoija. Kone siis tuotti kuvia ennenkuin alkoi murskata numeroita. Toisin kuin daguerrotype keksintöä ei saatu valmiiksi ja varsinaisen tietokoneen keksiminen siirtyi sadalla vuodella eteenpäin. Kuitenkin uuden median perusteet olivat tuolloin jo olemassa (Manovich 2001 s. 21).

Uuden median periaatteet

Uudella medialla on numeerinen muoto. Se perustuu perinteisiin medioihin, mutta koostuu matemaattisesta digitaalisesta koodista.

1. Mediaelementtejä voidaan siis esittää matemaattisin käsittein. Digitaalinen valokuva on siis matemaattinen lauseke. (Manovich 2001 s. 27).
2.  Mediaobjektia voidaan käsitellä algoritmeinä. Valokuvista voidaan automaattisesti poistaa esimerkiksi kohinaa, lisätä sen terävyyttä, muuttaa mittasuhteita ja sävyjä. Mediasta tulee siis ohjelmoitavaa.

Numeerinen pohja

Jotta mediaobjekteja voidaan käsitellä numeerisesti, ne täytyy joko luoda tietokoneella suoraan digitaaliseen muotoon, tai digitalisoida. Analogiset mediat kuten äänitteet ja valokuvat digitalisoidaan ottamalla niistä näytteitä tityin yleensä säännöllisin välein (sampling rate). Valokuva jaetaan säännöllisiin osiin eli  pikseleihin. Mitä tarkempana kuva halutaan esittää, sitä pienepiin osiin kuva pitää jakaa. Tällöin puhutaan kuvan resoluutiosta. Tämän jälkeen kukin osa saa  annetaan numeerinen arvo quantification. Esimerkiksi mustavalko kuva saa pikselin arvoksi 0-255 riippuen harmaasävystä. Tällöin käytetään  8 bittiä, joka riittää ihmis silmän näkemien sävyjen esittämiseen.

Digitaalikameroiden näytteenotto on lineaarista. Ihmissilmä erottaa kuitenkin parhaiten keskiharmaat sävyt. Kuvankäsittelyssä voidaan tummien ja vaaleiden sävyjen erottuvuutta parantaa muuttamalla niiden sävyalueita keskiharmaan suuntaan. Valokuvafilmeissä ihmissilmän erottelukyky on huomioitu. Digitaalisissa kameroissa sitä voidaan jäljitellä kameran ohjelman avulla. Mitä enemmän bittejä on käytettävissä sitä enemmän sävyjä voidaan esittää.  Onko siitä hyötyä, että digitaalisen valokuva voi sisältää enemmän informaatiota kuin käyttäjä pystyy näkemään?

Digitalisoinnissa pyritään ekonomisuuteen. Datan määrä kasvaa kuvan resoluution ja bittimäärän kasvaessa. Tästä on seurauksena lisääntyvä kuvan käsittelyssä käytetyn tietokoneen muisitin ja tehon tarve. Ongelmaksi tulee myös digitaalisten kuvien siirtäminen verkossa. Suuret tiedostot hidastavat tiedonsiirtoverkostoa ja tukkivat siirtotiet. Valokuvan digitalisoinnissa on yleisesti päädytty resoluutioon 72dpi (pikseliä tuumalla) kuvan esittämiseen verkossa ja painotuotteissa 150 - 300 dpi. Sävyjen esittämisessä käytetään yleisesti 8 bittiä kutakin spektrin pääväriä (punainen, vihreä, sininen) kohti. Tämä riittää useimpien ihmisen näkemien värien esittämiseen. Perinteisessä värivalokuvassa on enemmän informaatiota.

Digitaalisoinnissa siis kuvan tarkkuutta ja sävyjen määrää vähennetään. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä , että digitaalinen media ei pystyisi toistamaan samaa kuin perinteinen analoginen  media. Tosiasiassa digitaalinen media pystyy toistamaan jopa tarkemmin kuin ihmisen aistit kykenevät havainnoimaan. Kuva pystytään digitalisoimaan skannerilla suuremmalla tarkkuudella kuin filmi pystyy toistamaan. Tieteellisessä - esim. lääketieteellisessä kuvauksessa digitaalisen mediaa hyödynnetään informaation saamiseksi ihmisen aistien ulkopuolisista ilmiöistä.

Digitalisoinnissa todellisuus jaetaan siis osiin. Tätä pidetään yleisesti erottavana tekijänä kun digitaalista mediaa verrataan perinteisiin analogisiin medioihin. Manovich lainaa Roland Barthesia, joka toteaa, että myös kieli jakaa todellisuuden osiin. Esimerkiksi värien esittäminen kielen keinoin on paljon rajoitetumpaa, kuin valokuvassa. Myöskään perinteinen valokuva ei ole täysin analoginen, kun sitä suurentaa se koostuu rakeista. Painotuotteessa kuvan rasteripisteet on helposti havaittavissa. Jopa elokuvan illuusio koostuu erillisistä kuvista ja tv:n kuva lomitetuista juovista. Analogisen äänen tallennuksessakin rajana on tallennusmedian aiheuttama kohina, josta digitalisoinnilla voidaan päästään eroon.

2. Modulaarinen rakenne

Kirjapainojen tuotantotapa on aina ollut modulaarinen. Teksti ja kuvat on valmistettu eri prosesseissa, mutta yhdistetty lopulta painossa. Painotaloilla olikin hyvät valmiudet ensimmäisinä hyödyntää digitaalisoinnin etuja. Ladonta ja tekstinkäsittely olivat ensimmäisiä tietokoneita hyödyntäviä teollisia sovellutuksia. Suomessa tietokoneet tulivat ladontaan 1970-luvulla. Aluksi kuvat tuotettiin vielä graafisin kameroin. Modulaarisen tuotantotavan ansiosta oli helppo yhdistää uutta ja perinteistä tekniikkaa jopa Gutenbergin keksimässä kohopainossa. Jo1980-luvulla skannerit valtasivat painotalot ja painopinnan valmistus muuttui kokonaan digitaaliseksi.

Manovich kutsuu uutta mediaa fraktaaliseksi, koska eri mediaobjekteilla on on oma rakenteensa riippumatta missä niitä käytetään. Kuvat, äänet, muodot, muutokset ja teksti esiintyvät mediaobjekteina pikseleinä, voxeleina, polygoneina, skripteinä ja  ascii-koodina. Näistä kootaan suurempia kokonaisuuksia, mutta osat ovat mukana erillisinä elementteinä. Hyvä esimerkki tästä on Internetsivut, jotka koostuvat erilaisista elementeistä. Modulaarisuus tekee mahdolliseksi helpon muokattavuuden ja päivityksen.

Digitaalisen valokuvankin rakenne on modulaarinen. Kuvankäsittelyohjelmassa  huomaamme helposti tämän rakenteen. Kuvasta on pikseleitten ja sävyjen lisäksi erotettavissa mm. värisävyt, värikylläisyys ja kirkkaus omina kanavinaan. Kuvaan voidaan lisätä erillisiä tasoja ja maskeja. Kuvia voidaan helposti yhdistellä keskenään. Myös eri grafiikkamuotoja, kuten verktori- ja pikseligrafiikkaa voidaan yhdistellä ja kuvaan liittää vaikkapa ääntä tai paikantamistietoja.

3. Automaatio

Digitaalisten aineistojen numeerinen koodaus ja modulaarisuus tekevät helpoksi monenlaiset automaattiset toiminnot. Digitaalisten kameroitten erot perustuvat paljolti niiden kuvausohjelmiin rakennettuun automaatioon. Esimerkiksi uusimmat 8 miljoonan pikselin kamerat käyttävät samaa Sonyn valmistamaa kuvatunnistinta. Kameroiden erot näkyvät siinä automatiikassa kuinka hyvin ne tuottavat valmiin kuvan. Ammattilaiskameroitten kuvat voidaan tallentaa myös ns. raakamuodossa, jolloin kameran kuvakennon tuottamaa alkuperäistä informaatiota voidaan käsitellä lähes muokkaamattomana kuvankäsittelyohjelmassa. Kuvankäsittelyohjelmat sisältävät automaattisia toimintoja ja käyttäjän määrittelemiä esiasetuksia kuten värinhallintaa ja erilaisia valmiita suodattimia erikoistehosteisiin tai tavallisimpiin kuvan säätöihin. Vaikkapa panoramakuvia voidaan koota automaattisesti erillisistä otoksista.

4. Versioituminen

Vaikka digitalisoituminen antaa mahdollisuuden tehdä identtisiä kopioita, tavallisempaa on tehdä samasta aineistosta useampia versioita erilaisiin tarkoituksiin. Kirjapaino aloitti mekaanisen kopioimisen jo 1400-luvulla tuottamalla identtisiä kopioita raamatusta. Valokuva toi mukaan optisen valokemiallisen kopioinnin, jolla “luonto voitiin kopioida paperille” .  Elokuva kopioi elämää ja äänisylinteri ääntä. Vanhat mediatkaan eivät rajoittuneet kopioimiseen. Erilaiset trikkikuvat syntyivät valokuvauksen alkuaikoina vahingossa tehdystä kaksoisvalotuksesta. Päälekkäisvalotusta hyödynnettiin yleisesti jo1800-luvun puolessa välissä mm. taidevalokuvissa ja postikorteissa (Ades 1996, s 7). Valokuvista ja elokuvista on perinteisesti tehty erilaisia versioita optisesti ja photomekaanisesti. Värikuvasta saatettiin tehdä painoa varten mustavalokoinen. Valokuvia ja jopa elokuvia värjättiin käsin. Elokuvasta tehdään edelleen myös perinteisin menetelmin eri kieliversioita tai laajakangas ja televisioversioita. Digitaalinen aineiston käsittely on kuitenkin helpottanut ja automatisoinut tätä prosessia.

Mainostoimistot ovat jo ennen digitalisointia hyödyntäneet valokuvan versioitavuutta. Esimerkiksi mainoskuva, joka on julkaistu eri lehdissä, ulokomainoksissa ja liikennevälineissä on muokattu sopivaksi kunkin mainosvälineen ehdoilla.   Nykyaikainen valokuvaliikkeiden minilaboratorio – kuvanvalmistuslaitteisto digitalisoi kaikki perinteiselle filmille kuvatut valokuvat – vaikka yksinkertaisempaa olisi tehdä fimistä optisesti tavalliset “kymppikuvat”.

Digitaalisoinnin etuna on nopea ja helppo versioituvuus. Kuvan kokoa on helppo muttaa vaikka kesken rullan. Samalla voidaan tuottaa asiakkaalle ilman lisävaivaa digitaaliset kuvat cd:lle. Minilaboratoriot voivat kemiallista prosessia vaihtamatta tuottaa kuvia myös diasta tai mustavalko originaalista. Myös digitaalikameroiden kuvista saadaan korkealuokkaisia “aitoja” hyvin säilyviä ja edullisia valokuvia suoraan ilman negatiivifilmiä. Valokuviin voidaan helposti liittää tekstiä ja grafiikkaa ja tuottaa näin vaikkapa henkilökohtaisia yksilöllisiä onnittelukortteja ilman lisäkustannuksia, jos kuvankäsittelyn vaivautuu tekemään omassa kotikoneessa. Digitaalisen tiedoston voi helposti lähettää kehitykseen myös sähköpostitse tai internetselaimella.

Manovich mukaan uusimedia hyödyntää tietokantoja toisin perinteiset mediat. Ulkoasun ja rakenteen erottaminen tekee versioituvuuden tietokantojen avulla helpoksi:

1)    Mediaelementit sijaitsevat yhteisessä mediatietokannassa, josta niitä on helppo hyödyntää erilaisiin tarkoituksiin. Tietiokannasta on tullut uutta mediaa perinteisestä mediasta erottava kulttuurillnen muoto. Esimerkiksi digitaalisuus tekee helpoksi löytää kuvat erityisistä kuvatietokannoista, joissa on automatisoitu kuvien etsintää mm. kuva-aihetta esittelevän metatekstin avulla.

2)    Versioituvuus erottaa sisällön käyttöliittymästä ja ulkoasusta. Erilaisiin välineisiin voidaan tuottaa erilaisia kuvia. Kännykkään voidaan toimittaa pieniä kuvia ja lyhyitä tekstejä ja laajakaistaliittymissä samaan aineistoon voidaan liittää jopa elävää kuvaa.

3)    Informaation käyttäjän tiedot voidaan automaattisesti profiloida niin, että tietokannalla on esimerkiksi esitietoa siitä millaiset kuvat kvan etsijää on aiemmissa hauissa kiinnostaneet. Nyt vaidaan tarjota automaattisesti esimerkisi samaan aiheeseen liittyviä kuvia.

4)    Tietokanta voi tarjota vaihtoehtoisia aineistoja, joista valitsemalla voidaan esimerkiksi sulkea  sulkea pois vaihtoehdot, joista käyttäjä ei ole kiinnostunut. Tämä on haarautuvaa vuorovaikutusta, jossa käyttäjälle tarjotaan valintamahdollisuuksia ja riippuen valinnoista edetään lopulliseen tavoitteeseen. Tässä tapauksessa ohjelma käyttää hyväkseen tietoa käyttäjän tekemistä tietoisista valinnoista. Tärkeää ei ole missä tieto sijaitsee, vaan käyttäjän toiveiden toteutuminen.

5)    Hypermedia tarjoaa uuden media rakenteen, joka muistuttaa haaroittuvaa interaktiivisuutta. Tietokannat ovat rakenteeltaan hierarkisia, joten myös tiedonhaku tapahtuu koekielisenä hakemistohierarkian mukaan. Hypermedia kätkee hierakian käyttäjältä ja näennäisesti mahdollistaa suoran haun tietokanna eri haaroista. Suraamalla linkkejä käyttäjä löytää haluamansa tiedon yhtälailla kuin hakiessaan tietoa internetistä. Hypermedia linkit yhdistävät yhtälailla erilaisia tiedostomuotoja – niin kuvaa kuin ääntäkin. Tekstilinkkejä kutsutaan hypertekstiksi.

6)    Tietokannat tekevät tiedon päivittämisen helpoksi. Jatkuvasti uutta tietoa tarjoavat internet sivut perustuvat tietokantoihin. Tällöin sivujen ulkoasu säilyy samana vain sisältö muuttuu. Internetin uutisivustot hyödyntävät tätä tekniikkaa. Näitä sivuja kutsutaan dynaamisiksi.

Dynaamisilla sivuilla on määrätty paikka esimerkiksi tekstille, kuville ja nettivideoille. Kun sisältö päivitetään tietokanntaan, aineisto korvautuu uudella aineistolla automaattisesti. Dynaamiset sivut ovat tehneet internetin sivuista päiväperhosia. Seuraavana päivänä edellisen päivän aineistoa saattaa olla vaikea löytää ellei kävijä ole tallentanut dokumenttia itselleen.

7)    Versiointiin ja muunneltavuuteen liitty myös skaalautuvuus. Sama materiaali voidaan tuottaa eri kokoisina versioina. Skaalautuvuudesta voidaan käyttää karttametaforaa. Riippuen mittakaavasta saamme erilaisen kuvan samasta kohteesta. Skaalautuvuutta käytetään mm. multimedian esittämiseen verkossa. Tällöin tietokannassa on valmiita versioita samasta ohjelmasta, joista joko automaattisesti tai manuaalisesti käyttäjä voi valita verkkoyhteyksiinsä sopivan tiedoston. Elokuvia ja ääntä voidaan lähettää myös mediavirtana, jolloin ohjelma on seurattavissa jo ennenkuin se on kokonaan lataunut tietokoneeseen. Digitaaliset valokuvat imestyvät näytölle aluksi karkeampina ja lopulta terävöityneenä, jolloi kuva on nopeammin katsottavissa hitaammillakin yhteyksillä.

5 Koodaus

Valokuvauksen opettajan kehoitan opiskelijoitani aina ennen ennen kuin alkavat käsitellä kuviaan tietokoneella miettimään ilman tietokonetta, mitä aikovat kuvalleen tehdä. Neuvoani kuitenkin harvoin noudatetaan. Useimmin otetaan käyttöön tietokoneen valmiit suodattimet ja tehosteet. Lopputulos näyttääkin tietokoneella koodatulta.

Tietokoneille media-aineisto on dataa. Graafinen käyttöliitymä esittää tuota dataa meille helposti ymmärrettävässä muodossa ikoneina, teksteinä, kuvina ja ääninä. Todellisuudessa tietokone käsittelee kaikkea aineistoa datana. Tietokoneelle kuva on yhtälaista dataa kuin äänikin. Vaikka tietokone on ihmisen tekele, sen sisäinen logiikka ei vastaa ihmiskulttuurin tapaa toimia. Inhimillistä epävarmuutta koitetaan mm hypermediassa ja robotiikassa simuloida ns. sumealla logiikalla. 

Koska uusi media tuotetaan tietokoneiden avulla tietokoneen sisäinen logiikka ei voi olla vaikuttamatta sillä tehtyihin tuotteisiin. Tietokoneen käyttöliittymä perustuu perinteisiin konventioihin. Piirustusohjelmissa kynä-ikoni esittää piirustustyökalua. Pikseligrafiikka näyttää melkein käsin piirretyltä jollei kuvaa suurenneta niin, että pikselit näkyvät. Vektorigrafiikkaohjelmassa kuvaa voi suurentaa. Pikselit eivät tule näkyviin, mutta tuotettu viiva on epäinhimillisen täydellistä.

Koodaus tarkoittaa viestin kääntämistä toiseen muotoon. Perinteisen median muutaminen uuden median käyttöön vaatii koodausta. Koodaus tekee mediasta ohjelmoitavan. Ilmiasultaan digitaalinen valokuva on vaikea erottaa perinteisestä valokuvasta. Uuden median näkökulmasta digitaalinen valokuva poikkeaa  perinteisestä valokuvasta.  Tiedonkäsittelyssä se merkitsee vain tietokoneen käyttämää dataa siinä kuin teksti tai ääni. Ulkonaisesti tietokone voi toimia kuin Jacuardin kutomakone tuottaen kuvia, mutta sen sisuksissa on kuitenkin Babbagen analyyttinen kone. Uuusi media saattaa näyttää tavalliselta medialta, mutta se on vain pintaa.

Manovichin mukaan uusi media aloittaa uuden vaiheen mediateoriassa. Sen lähtökohdat ovat Harrold Innisin ja Marchall McLuhanin 1950 ja 1960 luvun kirjoituksissa. Ymmärtääksemme uuden median logiikkaa meidän pitää suunnatya katseemme tiedonkäsittelytieteeseen. Sieltä löytyy uudet termit, kategoriat, käsitteet ja toiminnot jotka ovat ominaisia medialle josta on tullut ohjelmoitavaa. Mediatutkimuksesta tulee tietokoneohjelmatutkimusta ja mediateoriat muuttuvat tietokoneohjelmia koskeviksi teorioiksi. Koodauksen periaate on ohjelmoinrtiteorian alkua (Manovich 2001).

Vaikka digitaalisuus on tehnyt mekaanisen monistamisen helpoksi, digitaalisuutta hyödynnetäänkin varsinkin mediatutteiden personoinnissa. Käyttäjän tarpeet voidaan huomioida monella tavalla ja helposti tehdä yksilöllisiä tuotteita massatutannon sijasta.

Varsinkin digitaalisessa valokuvauksessa kuvan muokkauksesta on tullut ihan tavallisen tietokoneen käyttäjän huvia. Monet tekevät tietokoneella omat yksilölliset kutsukorttinsa lastenjuhliin. Sukulaisille lähetetään itse tehtyjä onnittelukortteja ja juhlapäivien tervehdyksiä niin tavallisessa postissa kuin sähköpostissa. Samalla on mennyt usko kuvan ikonisuuteen ja todistusarvoon.

Valokuvaa ei enää hyväksytä todisteena todellisuudesta, vaan kuvaan suhtaudutaan jopa skeptisesti. Tässä mielessä valokuva ei ole enää valokuva. Uusi media käyttää vanhaa mediaa uudella tekniikalla. Se luo samalla uuden tavan viestiä ja viestittää. Tätä ilmentää hyvin digitaalinen valokuvaus  on muuttanut tavan kuvata ja katsoa valokuvaa.

Kameraa ei enää tähdätä etsimestä, vaan kuva sommitellaan kameran näytölle. Valokuvan katsominen paperikuvasta on vähentynyt. Yhä useammin kuvaa katsotaan tietokoneen tai kännykän näytöltä. Kuvaa ei enää säilytetä albumeissa tai kenkälaatikoissa vaan tietokoneen kovalevyllä tai CD-levykkeillä. Kuva lähetetään yhä useammin sähköpostissa, tai pannaan esille verkkosivuille yhtälailla ystävien kuin ventovieraiden ihailtavaksi.

Mitä uusi media ei ole

Manovich uudelleen arvioi uuteen mediaan yhdistettyjä käsityksiä. Hänen uudelleen arvioonsa pohjautuen arvioin esitettyjä väittämiä sovellettuna digitaaliseen valokuvaan.

1)    Uusi media on digitaaliseen muotoon muunnettua analogista mediaa. Digitaalinen media muodostuu osista, kun perinteinen media on jatkuvaa.

Valokuvaan sovellettuna väite on helppo kumota. Valokuva perustuu filmin rakeisiin. Kirjapainossakin kuva on perinteisesti jaettu rasteripisteisiin.

2)    Kaikki digitaaliset mediat jakavat saman koodin oli sitten kysymyksessä teksti ääni, kuvat tai kolmiulotteinen grafiikka. Tietokoneesta on tullut uuden median esitysväline.

Digitaalisessa koodissa on eri tiedostomuotojen välisiä eroja, ellemme puhu pelkistä nollista ja ykkösistä. Digitaalinen valokuva muodostuu pikseleistä, kun taas vektorigrafiikka muodostuu vektoreista. Tiedstomuotoja voidaan yhdistää samaan dokumenttiin, mutta ne säilyttävät itsenäisen modulaarisen muotonsa. Digitaalista valokuvaa voidaan esittää  myös ilman tietokonetta vaikkapa valotettuna perinteiselle valokuvapaperille.

3)    Uusi media sallii ohjelman seuraamisen siinä järjestyksessä kuin sen haluaa katsoa toisin kuin perinteisen elokuvan tai videon katsominen, joiden katsominen on lineaarista.

Valokuvien katsomiseen ei perinteisen median lineaarisuus ole vaikuttanut. Jopa tiettyyn järjestykseen aseteltua valokuva-albumia voi helposti selailla epälineaarisesti. Kirja on hyvä esimerkki ei lineaarisesta mediasta, sillä yksittäiset sivut on helposti selailtavissa missä järjestyksessä tahansa. Kirjassa olevia viitteitä voidaan verrata hypertekstiin jossa tekstilinkeistä saa tarvittaessa lisätietoja.

4)    Digitaalisoiminen merkitsee väistämättä informaation vähentymistä. Toisin kuin analoginen editysmuoto digitaalisessa mediassa on kiinteä määrä informaatiota.

Perinteisessä valokuvassakin tulee informaation rajat vastaan kuvaa suurennettaessa. Valokuvan rakeisuus asettaa rajan informaation määrälle.  Digitaalinen valokuva voi sisältää suuremman määrän informaatiota, kuin ihmissilmä voi havaita. Itseasiassa kaikkea sitä informaatiota jota ammattikäyttöön  tarkoitettu digitaalikamera pystyy tallentamaan ei pystytä tavallisessa kuvaustilanteessa hyödyntämään. Myös skannereiden kuvan tarkkuus ylittää tavallisen filmimateriaalin tarkkuuden. Digitaalisen valokuvan tarkkuutta on helppo muuttaa käyttötarkoituksen mukaan.

5)    Analoginen kopiointi vähentää informaatiota kun taas digitaalisessa kopionnissa informaatiota ei katoa.

On totta, että analoginen kopiointi vähentää informaation määrää. Mutta jos kopiointi tehdään yhdestä masterista, informaation määrä kaikissa kopioissa on sama. Digitaalinen kopiointi voi olla myös häviöllistä. Kuvien kopioinnissa käytetään häviöllistä kopiointimenetelmää, jotta kuvat latautuisivat nopeammin verkossa.

6)    Uusi media on vuorovaikutteista toisin kuin vanha media, jossa ohjeman katsominen on ennalta määrätty. Ohjelman katsoja voi seurata esitystä haluamassaan järjestyksessä. Katsojasta tulee esityksen apulaisohjaaja.

Elöokuvan, valokuvan, teatteriesityksen tai taideteoksen katseleminen on aina vuorovaikutusta katsojan ja mediaobjektin välillä. Multimediaa pidetään vuorovaikutteisena, kun katsoja reagoi tietokoneen antamiin valintoihin. Yhtälailla vuorovaikutteisuutta löytyy peleistä. Myös ns arkadiapelit – filipperit ym ovat vuorovaikutteisia, vaikkei ne hyödyntäisi tietotekniikkaa.

Multimedian mallina on ollut multivisiot, joitka olivat jopa kymmenistä diaprojektoreista koostuvia esityskoneistoja. Multivisiolaitteita ohjasi tietokoneet smmuttaen ja kynnistäen projektoreita, sekä pyörittäen ääninauhaa. Multivisiolaiteisiin oli helppo rakentaa vuorovaikutteisuutta ja näyttää kullekin kohdeyleisölle sopivin versio samasta ohjelmasta. Nyt multivision on korvannut videotykit multivisioohjelmineen.

Lähteet:

Ades Dawn (1996), Photomontage, Thames and Hudson, London

Manovich Lev (2001), The language of New Media, The MIT Press, Cambrige

”Valokuvan tapahtuma”

Laukaiset kameran. Kuva tallentuu filmille tai digikameran muistiin. Se mitä kuvasit on ikuistettu, mutta valokuvasi tapahtuma on loppunut – sitä ei enää ole. Harri Laakso ”...kirjoittaa asioista, joiden keskiössä on enemmän poissaolo kuin aihe...” Tunne on tuttu kun tarkastelee tavallisella hitaalla digikameralla kuvattua kuvaa. Tapahtuma, jonka halusit vangita meni ohi ennen kuin kamera laukesi ja tapahtuma on tallennettu vain mielikuviin.

Laakson mukaan valokuvaus joutuu arvioimaan uudelleen oman välineensä luonnetta digitaalisen kuvaamisen syrjäyttäessä perinteisiä tekniikoita. Laakso kysyykin kuoleeko valokuvaus. Laakson mukaan valokuva toimii negaation kautta kuten kieli. Kieli lakkauttaa asiat, jotka se nimeää – valokuvan tallentamaa hetkeä ei enää ole. Perinteisen valokuvauksen muuttuessa digitaaliseksi muutos voidaan nähdä evoluutiona uudenlaiseen tekniikkaan tai peräti digitaalisena vallankumouksena.. Laakso vertaa valokuvausta viestijuoksijaan, jonka tehtävä on loppunut ja kapula on jo ojennettu digitaaliselle kuvalle.

Tässä muutoksessa Laaksoa kiinnostaa ajan pysäyttäminen. Valokuva valokuvauksesta. Kun filmiin perustuva valokuvaus siirtyy syrjään uudempien medioiden tieltä, myös sen teknologinen suojamuuri repeää. Laakso lainaa amerikkalaista taidehistorioitsija Rosalind Kraussia, joka esittää, että väline voidaan keksiä uudestaan. Regis Durand nostaa esiin Laakson tutkimuksen kolme keskeistä teemaa: valokuvan kyvyttymyyden katsoa suoraan kohteeseen, poissaolo kuvan sisäisenä elementtinä ja kyky vaihtaa mittakaavaa ja etäisyyttä. Laakso esittää myös esimerkin Joel-Peter Witkinin kuvasta Glassman, jossa valokuva on herättänyt kuolleen eloon. Laakson esimerkit eivät kuitenkaan  erota digitaalista valokuvaa perinteisestä, vaikka perinteisen valokuvan kuolema nosti mainitut teemat keskustelun aiheeksi.

Laakso esittelee  Charles S. Piercen semioottisen teorian ja tarkastelee sen valossa valikuvan indeksistä luonnetta. Valokuvan indeksisyydellä Pierce tarkoittaa valokuvan syntyä. Valon vaikutus filmillä on yhtälailla epäsuora viittaus alkuperäiseen kohteeseen kuin tuuliviiri, joka osoittaa tuulen suuntaa. Indeksisyydellä on kaksoisrooli osoittimena ja jälkenä. Perinteisen ja digitaalisen kuvan indksisyys on erilaista. Perinteinen kuva syntyy jälkenä suoraan filmille. Digikuvasta ei jää suoraa materiaalista jälkeä. Laakson mukaan indeksisyys ei ole puhtaasti geometristä tai teknologista, eikä kaikesta ”fyysisyydestä” huolimatta kuulu näkyvän piiriin. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei se voi olla ajattelun kohteena, ja etteikö siitä voisi esittää näkyviä esityksiä (Laakso 2003, 99).

Laakso ei voi yhtyä professori Merja Salon (väittämään, että ”digitaalikamera voi halutessaan tallentaa todellisuutta aivan saman indeksisen logiikan mukaan kuin perinteinen kamerakin” 2000,23). Tälläinen näkemys ohittaa kuvan indeksisyyden samaistaessaan sen tallennettavissa olevaan näkymään. On totta, että kuva muodostuu molemmissa tapauksissa valon koskettaessa rekistöröivää instrumenttia, mutta digitaalisen kuvan (ja videon) tallennus perustuu tiedon elektrooniseen käännökseen, eikä kontaktin aiheuttamaan jälkeen. Oikeastaan digitaalisista kuvista on vaikea puhua edes tallenteina. Pikemminkin voisi puhua tallentavan laitteen generoiduista abstrahoiduista kuvista.

Laakson mielestä Salon muotoilu indeksisestä logiikasta digitaalisen kuvan osalta on osuva. Kysymys on loogisesta suhteesta ja operaatiosta. Tältä osin tulisi puhua legisign luokituksesta, jonka objektisuhde on sopimuksenvarainen (Laakso 2003, 102). Laakson mukaan erottelun tarkoitus on katkaista ajatus visuaalisesta näkymästä, joka valokuva-apparaatin ansiosta virtaisi indeksisenä ja siksi totuudellisena tai autenttisena näkymänä kohteesta kuvaan. Tarkoittaako tämä Laakson määritelmä sitä, että perinteinen kuva on autenttinen ja digikuvasta, joka muodostuu numerosymboleista autentisuus puuttuu?

Laakso vertailee digitaalista ja perinteistä elokuvaa. Hän huomaa, että filmin rakeisuuden aiheuttama pulssi puuttuu digitaalisesta elokuvasta. Hän kiinnittää huomion myös tulevaisuuden digitaalisiin näyttöihin, jolloin näyttökuva ei päivittyisi kokonaan, kuten nykyisissä näytöissä, vaan ainoastaan muuttuvat pikselit korvautuisivat. Tämä merkitsisi entistä stabilimpaa välkkymätöntä kuvaa (2003 s 102). Mutta mikä on todellisuus tänä päivänä havaitseeko silmämme ns. digitaaliset analogisesti vai digitaalisesti? Aistimme toimivat analogisesti. Digitaalinen kuvakin on digitaalista vain tietokoneen prosessorissa.Näkyvässä muodossa kuva kuitenkin nähdään analogisena. Digitaalinen kuva Laakson mielestä on erilainen kuin perinteinen analoginen kuva. Digitaalisen kuvan näkyvä ero johtuu useimmin kuvan pakkauksesta ja heikosta resoluutiosta. Optimaalisella resoluutiolla ja pakkauksella eroa on vaikea aistein huomata. 

Valokuvan tapahtuma on Harri Laakson tekemä väitöskirja Taideteolliseen korkeakouluun. Laakso tutki valokuvan kokemusta tavoitteenaan selvittää mitä on valokuvan tapahtuma. Tutkimus on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan valokuvan tapahtuman keskeisiä piirteitä kuten välinettä, ja valokuvan semioottista ilmaisua. Toisessa osassa kirjoittaja vertailee mm taiteen ja estetiikan analogisuutta kirjallisuudessa ja valokuvauksessa. Kolmannessa osassa tutkija kokoaa päätelmänsä valokuvan tapahtumasta.

Väitöskirjaksi laadittu tutkimus ei ole havainnollisesta kuvituksesta huolimatta helppo teos valokuvan ilmaisusta kiinnostuneelle lukijalle. Tutkija kokee ajatuksellista yhteyttä ranskalaisen kirjailijan Maurice Blanchotin  teoksin.  Laakso esitteelee keskeiset teoriansa, kuten Piescen semioottisen merkkiteorian, mutta  jos teoria ei ole aiemmin tullut tutuksi, sen omaksuminen tämän teoksen perusteella saattaa jäädä pinnalliseksi. Teos toimiikin alan tutkijoille ja opiskelijoille suunnattuna ajankohtaisena puheenvuorona perinteisen ja digitaalisen valokuvan merkityksestä ja uuden välineen tuomasta muutoksesta valokuvaukseen. 

Kirja-arvio

Harri Laakso ”Valokuvan tapahtuma”

Paradigma 2003

429 sivua

ISBN 952-5169-31-6

Media recordings production

Vocational skills requirements
The student or candidate is able to:

•   record text, images, audio, video and three-dimensional models according to quality standards;
  
•   handle all types of materials in an ethically correct manner, ranging from various documents to unique
  materials and those of cultural and historical value;
  
•   take account of copyrights related to digitisation and distribution;
  
•   pre-process, digitise, post-process, record and distribute recorded products;
  
•   use, calibrate and maintain analogical and digital reproduction and recording equipment;
  
•   receive image, audio and video recordings, improve their quality and find suitable technology and
  equipment to create archive-quality recordings;
  
•   process material, make versions of it and record file copies and accessible copies according to the quality
  criteria and instructions provided;
  
•   apply the organisation’s instructions to long-term digital storage of recordings;
  
•   identify, collect and use descriptive, technical, structural and administrative metadata.
  Assessment
  

The table comprises the assessment targets and the assessment criteria for three levels of competence. In upper secondary vocational education and training, the targets of assessment also constitute the core contents of the module.

TARGET OF ASSESSMENT	ASSESSMENT CRITERIA
1. Mastering the work process	Satisfactory 1	Good 2	Excellent 3
	The student or candidate
Planning the recording process	plans a recording process under instruction	perceives the recording process as a whole and prepares an understandable plan to implement it	masters the recording process as a whole, sets customer-oriented, technical or qualitative objectives for his/her work and prepares a clear plan to achieve them
Implementing the recording process	complies with instructions provided, carrying out the recording process under instruction to a schedule provided	acts flexibly, developing the recording process and performing his/her work according to the schedule	acts proactively, developing the recording process, and performs his/her work independently according to the schedule
Assessing the recording process	assesses the recording process under instruction.	assesses the recording process and justifies his/her solutions.	assesses the recording process in relation to the production as a whole.

REQUIREMENTS
FOR VOCATIONAL QUALIFICATIONS Vocational Qualification
in Audio-Visual Communication

TRANSFORM ANNEX 2 3(6) OF REGULATION
13 Juni 2012 24/011/2012
This regulation changes the regulation No 32/011/2010 of 10 Mars 2010 of Finnish National Board of Education

TARGET OF ASSESSMENT	ASSESSMENT CRITERIA
2. Mastering the work methods, equipment and material	Satisfactory 1	Good 2	Excellent 3
	The student or candidate
Recording a media document, editing a recording and selecting equipment for work	uses and assembles the tools and materials used for the document recording process under instruction	can manage the recording process independently, referring to instructions for equipment and materials	performs recording production assignments independently, developing the work process
Quality assurance in media recordings production	requires separate quality assurance for the recording process	is capable of independent quality assurance of the recording process	connects quality assurance in media recordings production to the quality criteria applied to recording processes
Using recordings production media, hardware and software	uses recording process media, hardware and software under instruction	uses recording process media and hardware independently in different media recordings production assignments	uses and chooses recordings production media, hardware and software in a professional manner, developing recording processes
Using recordings production media and materials	uses recordings production media and materials under instruction in order to perform a task according to the plan	performs a task assigned to him/her independently and uses recordings production media and materials according to the plan	optimises the use of recordings production media and materials according to the plan provided, while also developing his/her own way of working
Quality assurance in the recording process	determines the recording settings required for the quality of the recording process under instruction	independently determines recording settings according to quality requirements	determines quality criteria for media recordings production and is able to apply them to the recording process
Assuring the quality of the end product	works under instruction to ensure that the end product fulfils the quality criteria set for the work	works to ensure that the end product fulfils the quality criteria set for the work	works to ensure that the end product is appropriate and that its quality can be reproduced
Mastering and maintaining equipment required at work	implements basic maintenance of recording equipment under instruction and is able to ask for external assistance.	implements basic maintenance of recording equipment independently and knows when to call for external assistance.	implements basic maintenance of recording equipment on his/her own initiative and is able to acquire external assistance as required.
TARGET OF ASSESSMENT	ASSESSMENT CRITERIA
3. Underpinning knowledge	Satisfactory 1	Good 2	Excellent 3
	The student or candidate
Acquiring and using information	searches for occupational information under instruction and applies it to recording work	searches for occupational information and independently applies it to recording work	searches for occupational information and independently applies it to recording work, while also developing his/her working methods

REQUIREMENTS
FOR VOCATIONAL QUALIFICATIONS Vocational Qualification
in Audio-Visual Communication

TRANSFORM ANNEX 2 4(6) OF REGULATION
13 Juni 2012 24/011/2012
This regulation changes the regulation No 32/011/2010 of 10 Mars 2010 of Finnish National Board of Education

Knowledge of professional terminology and technology	is familiar with key terminology used in media recordings production	uses professional terminology required in media recordings production	fluently uses professional terminology required in media recordings production
Using hardware and software	uses hardware and software required in media recordings production	uses hardware and software required in media recordings production according to each assignment	applies media recordings production hardware and software to varying work situations
Carrying out work assignments	carries out work assignments under instruction and with focus on performance	carries out work assignments in an independent and structured manner	carries out work assignments competently and systematically
Considering cultural frames of reference	identifies methods typical of a certain period under instruction.	identifies methods typical of a certain period.	identifies and applies methods typical of a certain period.
TARGET OF ASSESSMENT	ASSESSMENT CRITERIA
4. Key skills for lifelong learning	Satisfactory 1	Good 2	Excellent 3
	The student or candidate
Interaction and cooperation skills	cooperates sufficiently for the purpose of the work assignment	aims to promote effective operations through cooperation	actively promotes achievement of the common goal in his/her work and supports others when necessary
Vocational ethics	identifies the codes of ethics governing the field, issues relating to information security and copyrights as well as workplace rules and work instructions	applies the codes of ethics governing the field, practices relating to information security and copyrights as well as workplace rules and work instructions	has internalised and promotes the codes of ethics governing the field, information security and due consideration for copyrights as well as compliance with workplace rules and work instructions in his/her work
Learning and problem solving	tries different solutions under instruction	tries different solutions	tries different solutions and applies his/her knowledge to problem situations
Health, safety and ability to function	identifies factors affecting health, safety and ability to function at work and is able to avoid risks at work.	acts in a way that promotes health, safety and ability to function.	takes an active and proactive role to promote health, safety and ability to function.

Ways of demonstrating vocational skills

The student or candidate demonstrates his/her vocational skills by performing work assignments according to the vocational skills requirements of the media recordings production field. Work is performed to such an extent that vocational skills may be deemed to meet the vocational skills requirements. 

Source:

http://www.oph.fi/download/150250_vocational_qualification_in_audiovisual_communication_amendments_2012.pdf