Illuusiot

Manovichin mukaan illusionismi eli pyrkimys todellisuuden jäljittelyyn on vaikuttanut taiteeseen läpi sen historian. Legendaarinen kreikkalainen maalari Zeuxis maalasi viinirypäleitä, jotka saivat linnut erehtymään ja nokkimaan maalattua rypäleterttua (Manovich 2001, 177). Kiinalainen taiteilija pisti vielä paremmaksi. Hän maalasi niin ”todellisia” lintuja ja lohikäärmeitä, että ne lähtivät maalauksista lentoon. Keskiajalla todellisuus ja uskomukset sekoittuivat yhtälailla elämässä kuin taiteessa. Tarkkaan todellisuuden jäljittelyyn maalaustaiteessa ei ollut tarvetta. Renessanssin ajattelussa tapahtui kahtiajako aineen ja ajattelun välillä. Esimerkiksi Descartes erotti hengen ja aineen maailman. 

Taiteilijat kehittivät erilaisia menetelmiä todellisuuden tarkkaan jäljittelyyn. Camera obscuran käyttäminen maalaustaiteilijan apuvälineenä kehitti optiseen perspektiiviin  perustuvaa kuvailmaisua maalaustaiteessa. Optinen kuvailmaisu  muutti myös ihmisen tapaa nähdä ympäröivää todellisuutta ja kuvia.  Maalaustaiteessa syntyi siis realistinen kuvailmaisu, joka jatkui aina valokemiallisten valokuvausmenetelmien keksimiseen saakka. Todellisuuden kuvaamisessa valonherkkä materiaali oli tarkempi kuin taiteilija kameran sisällä. Taide antoikin todellisuuden kuvaamisen valokuvaajien tehtäväksi. Valokuvan ympärille syntyi pian uskomus siitä, että valokuva on totta. Vaikka valokuvalla saatettiin kuvata myös epätodellisia trikkikuvia, valokuvan muokkaamista esimerkiksi uutiskuvissa pidetään edelleen epäkorrektina. Kuvan ulkoinen ja sisäinen montaasi on sallittu tehokeino dokumenttielokuvassa ja kirjallisessa uutisoinnissa, mutta uutiskuvassa sitä ei sallita ilman erillistä selitystä.

Taide jätti todellisuuden kuvan luomisen joukkotiedotusvälineille, valokuvaukselle, elokuvalle ja videolle. Fotorealismi pyrki 1970 ja 1980 lukujen taitteessa tarkempaan kolmiulotteisen todellisuuden luontiin kuin valokuva tai optiset ja sähköiset välineet. Fotorealismin haastajaksi tuli uusi digitaalinen illuusiogeneraattori – tietokone. Tietokoneella pystytään tekemään parempia ja kolmiulotteisimpia kuvia kuin perinteisen valokuvan keinoin. Ongelmana kuitenkin on se, että olemme tottuneet katsomaan valokuvia ja pitämään niitä kuvina todellisuudesta. Tietokoneen avulla luotu kuva, joka on tarkempi esitys todellisuudesta kuin valokuva on liian hyvä. Ilman valokuvan pehmeyttä ja rakeisuutta se näyttää meistä epätodelliselta. Kuvaa pitääkin huonontaa, mm. pehmentämällä sitä jotta se näyttäisi meistä todellisemmalta.

Tietokoneen tuottamat tai manipuloidut kuvat näyttämään perinteisiltä valokuvilta. Materiaaliselta pohjaltaan ne ovat kuitenkin erilaisia. Ne koostuvat matemaattisista yksiköistä, kuten pikseleistä. Kuvan numeerinen ydin tekee siitä myös matemaattisesti muokattavan toisin kuin perinteinen filmille kuvattu kuva, jonka muokkaus perustuu optiseen ja/tai valokemialliseen prosessiin. Digitaaliseen kuvan muokkaukseen käytetään käyttöliittymää, jossa simuloidaan perinteistä prosessia ja numeerisen kuvankäsittelyn uusia mahdollisuuksia sekä pyritään helpottamaan ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutusta mahdollisimman intuitiivisin työkaluin ja menetelmin. Tuloksen näkee lähes heti kuvaruudulla tarvitsematta valottaa tai kehittää kuvia pimiössä. Viiveenä on vain kuvan muutoksen laskentaan tarvittava prosessointiaika. Joissakin digitaalisten kameroitten kuvankäsittelyohjelmissa tätä prosessointia kutsutaan perinteisin termein ”kehitykseksi”. Pimiö – pimeä huone onkin muuttunut digitaalipimiöksi – valoisaksi huoneeksi.

Manovichin mukaan  visuaalinen kulttuuri tietokoneiden aikakaudella on elokuvallista ulkoasultaan, digitaalista materialtaan ja laskennallista logiikaltaan (Manovich 2001 s.180).

Tämän mukaan digitaalinen valokuva on elokuvallista ulkomuodoltaan, digitaalista materialtaan ja laskennallista logiikaltaan. Digitaalisella kuvalla on kaksi identiteettiä toinen tyydyttää ihmisen kommunikointitarvetta toinen taas sopii tietokonepohjaiseen tuotantoon ja jakeluun. Digitaalisuus on kuitenkin tuonut kuvan valmistamiseen ja esittämiseen uusi mahdollisuuksia samalla se on myös muuttanut käsityksiämme valokuvan todellisuudesta. Aiemmin olimme useimmin kuvan passiivisia katselijoita. Nyt olemme yhä useammin myös kuvan aktiivisia käyttäjiä. Tietokoneella tai kameran näytöllä suurennamme ja rullaamme kuvaa. Klikkaamme verkossa tai pelissä olevaa kuvaa etsien siihen piilotettuja linkkejä. Kuvista on tullut käyttöliittymän osia tai jopa instrumentteja (Manovich 2001 s.181). Kuvasta on tullut interaktiivinen. Siitä on tullut koneen ja ihmisen vuorovaikutuksen väline. Uudessa mediassa kuva johtaa tunnistamisesta toimintaan.

Renessanssin maalaustaide ja ja tietokoneen kuva käyttävät samaa tekniikkaa tilan illuusion luomiseen. Todellinen muutos tähän esitystapaan on tullut kolmiulotteisen vasta kuvantamisen myötä. Optisessa kuvantamisessa kamera tallettaa olemassa olevaa todellisuutta. kaikkea mitä on olemassa voidaan kuvata. Kameran rajoitukset, kuten terävyysalue vaikuttavat kuvan laatuun. Filmin rae ja sävyalue vaikuttavat myös kokonaisuuteen. Fotorealismi on ollut päämääränä tietokonegrafiikan tutkimuksessa. Digitaalisen fotorealismin tavoitteena oli 1970 luvulla se, että kuvaa ei pystyttäisi erottamaan tavallisesta valokuvasta. Nyt olemme päässeet tilanteeseen, että digitaalinen kuva on realistisempi kuin perinteinen valokuva. Siitä puuttuu optiikan, filmimateriaalin ja  ihmisen näön epätäydellisyys. Se on jo liian todellinen – niin että sitä pitää huonontaa, jotta se kelpaa katsojalle. Synteettinen tietokoneella valmistettu kuva todellisuudesta ei ole huonompi kuin perinteinen kuva, se on vaan realistinen esitys erilaisesta  todellisuudesta. Perinteinen kuva esittää tapahtunutta kun synteettinen kuva esittää tulevaa tapahtumaa (Manovich 2001 s.203). Manovichin määritelmä sopii esimerkiksi tulevien rakennusten mallintamiseen. Määritelmä sopii myös menneisyyden uudestaan konstruktointiin. Lehdissä ja televisiossa näytettiin pian Konginkankaan auto-onnettomuuden jälkeen simuloituja tietokone kuvia onnettomuudesta. Kesäkuun 4 ja 5 päivä näimme uusia kuvia samasta tapahtumasta. Kuvat perustuivat poliisin paikan päällä tekemiin tutkimuksiin ja ajoneuvojen ajopiirtureiden antamiin tietoihin.

Käyttöliittymä heijastaa käyttäjän olemassaoloa vastatessaan hiiren klikkauksiin. Digitaalinen kuva ilmestyy aluksi näytöllä karkeana, jotta vaste klikkaukseen olisi nopeampi. Lopulta kuva saavuttaa lopullisen tarkkuutensa kadotakseen ruudulta seuraavassa klikkauksessa.  Uusi media tekee median läsnäolon näkyväksi toisin kuin perinteinen valokuva. Ihminen voi navigoida kuvassa kuten esimerkiksi katsellessaan QuickTime VirtualReality esityksiä. Tietokoneen näytöllä kuvien katselu on sekä immersiivistä että vieraannuttavaa. Käyttöliittymä voi vieraannuttaa ja samaistaa katsojaa yhtaikaa. Hän toimii vuoronperään sekä aktiivisena käyttäjä että passiivisena katsojana. Tämä on metarealismia, joka sisältää oman kritiikkinsä. Tämä liittyy laajempaan ideologiseen muutokseen. Vanha realismi  sopi reaalipolitiikan aikaan jolloin poliitikkoja ei sopinut kyseenalaistaa. Johtajat esitettiin täydellisinä – kritiikki pyrittiin salaamaan. Tänä päivänä johtajat saavat ovat epätäydellisiä ja kritiikki on avointa, mutta silti heidät hyväksytään tehtäväänsä. Aikamme metarealismi perustuu illuusion luontiin ja hävittämiseen. Katsojan houkutellaan samaistumaan, mutta kuitenkin illuusio rikotaan puhuttelemalla häntä  suoraan. Tosiasiassa katsoja voi käyttää enemmän kontrollia kuin koskaan median analyysiin. Käyttäjä investoi mediaan, koska hän voi hallita sitä haluamallaan tavalla. Illuusio on alistettu toiminnalle, syvyys pinnalle ja ikkuna käyttöliittymälle. Elokuvateatterin pimeys on muuttunut tietokoneen käyttöliittymäksi (Manovich 2001 s.211). 

Manovich (2001) The Language of New Media. Cambridge Mit Press.