Uudella medialla on
numeerinen muoto. Se perustuu perinteisiin medioihin, mutta koostuu matemaattisesta
digitaalisesta koodista.
- Mediaelementtejä voidaan siis esittää matemaattisin käsittein. Digitaalinen valokuva on siis matemaattinen lauseke. (Manovich 2001 s. 27).
- Mediaobjektia voidaan käsitellä algoritmeinä. Valokuvista voidaan automaattisesti poistaa esimerkiksi kohinaa, lisätä sen terävyyttä, muuttaa mittasuhteita ja sävyjä. Mediasta tulee siis ohjelmoitavaa.
Numeerinen pohja
Jotta mediaobjekteja
voidaan käsitellä numeerisesti, ne täytyy joko luoda tietokoneella suoraan
digitaaliseen muotoon, tai digitalisoida. Analogiset mediat kuten äänitteet ja
valokuvat digitalisoidaan ottamalla niistä näytteitä tityin yleensä
säännöllisin välein (sampling rate). Valokuva jaetaan säännöllisiin
osiin eli pikseleihin. Mitä tarkempana
kuva halutaan esittää, sitä pienepiin osiin kuva pitää jakaa. Tällöin puhutaan
kuvan resoluutiosta. Tämän jälkeen kukin osa saa annetaan numeerinen arvo (quantification).
Esimerkiksi
mustavalko kuva saa pikselin arvoksi 0-255 riippuen harmaasävystä. Tällöin
käytetään 8 bittiä, joka riittää
ihmis silmän näkemien sävyjen esittämiseen.
Digitaalikameroiden
näytteenotto on lineaarista. Ihmissilmä erottaa kuitenkin parhaiten
keskiharmaat sävyt. Kuvankäsittelyssä voidaan tummien ja vaaleiden sävyjen
erottuvuutta parantaa muuttamalla niiden sävyalueita keskiharmaan suuntaan.
Valokuvafilmeissä ihmissilmän erottelukyky on huomioitu. Digitaalisissa
kameroissa sitä voidaan jäljitellä kameran ohjelman avulla. Mitä enemmän
bittejä on käytettävissä sitä enemmän sävyjä voidaan esittää. Onko siitä hyötyä, että digitaalisen
valokuva voi sisältää enemmän informaatiota kuin käyttäjä pystyy näkemään?
Digitalisoinnissa
pyritään ekonomisuuteen. Datan määrä kasvaa kuvan resoluution ja bittimäärän
kasvaessa. Tästä on seurauksena lisääntyvä kuvan käsittelyssä käytetyn
tietokoneen muisitin ja tehon tarve. Ongelmaksi tulee myös digitaalisten kuvien
siirtäminen verkossa. Suuret tiedostot hidastavat tiedonsiirtoverkostoa ja
tukkivat siirtotiet. Valokuvan digitalisoinnissa on yleisesti päädytty resoluutioon
72dpi (pikseliä tuumalla) kuvan esittämiseen verkossa ja painotuotteissa 150 -
300 dpi. Sävyjen esittämisessä käytetään yleisesti 8 bittiä kutakin spektrin
pääväriä (punainen, vihreä, sininen) kohti. Tämä riittää useimpien ihmisen
näkemien värien esittämiseen. Perinteisessä värivalokuvassa on enemmän
informaatiota.
Digitaalisoinnissa siis
kuvan tarkkuutta ja sävyjen määrää vähennetään. Tämä ei kuitenkaan merkitse
sitä , että digitaalinen media ei pystyisi toistamaan samaa kuin perinteinen
analoginen media. Tosiasiassa
digitaalinen media pystyy toistamaan jopa tarkemmin kuin ihmisen aistit
kykenevät havainnoimaan. Kuva pystytään digitalisoimaan skannerilla suuremmalla
tarkkuudella kuin filmi pystyy toistamaan. Tieteellisessä - esim.
lääketieteellisessä kuvauksessa digitaalisen mediaa hyödynnetään informaation
saamiseksi ihmisen aistien ulkopuolisista ilmiöistä.
Digitalisoinnissa
todellisuus jaetaan siis osiin. Tätä pidetään yleisesti erottavana tekijänä kun
digitaalista mediaa verrataan perinteisiin analogisiin medioihin. Manovich
lainaa Roland Barthesia, joka toteaa, että myös kieli jakaa todellisuuden
osiin. Esimerkiksi värien esittäminen kielen keinoin on paljon rajoitetumpaa,
kuin valokuvassa. Myöskään perinteinen valokuva ei ole täysin analoginen, kun
sitä suurentaa se koostuu rakeista. Painotuotteessa kuvan rasteripisteet on
helposti havaittavissa. Jopa elokuvan illuusio koostuu erillisistä kuvista ja
tv:n kuva lomitetuista juovista. Analogisen äänen tallennuksessakin rajana on
tallennusmedian aiheuttama kohina, josta digitalisoinnilla voidaan päästään
eroon.
2. Modulaarinen
rakenne
Kirjapainojen
tuotantotapa on aina ollut modulaarinen. Teksti ja kuvat on valmistettu eri
prosesseissa, mutta yhdistetty lopulta painossa. Painotaloilla olikin hyvät valmiudet
ensimmäisinä hyödyntää digitaalisoinnin etuja. Ladonta ja tekstinkäsittely
olivat ensimmäisiä tietokoneita hyödyntäviä teollisia sovellutuksia. Suomessa
tietokoneet tulivat ladontaan 1970-luvulla. Aluksi kuvat tuotettiin vielä
graafisin kameroin. Modulaarisen tuotantotavan ansiosta oli helppo yhdistää
uutta ja perinteistä tekniikkaa jopa Gutenbergin keksimässä kohopainossa.
Jo1980-luvulla skannerit valtasivat painotalot ja painopinnan valmistus muuttui
kokonaan digitaaliseksi.
Manovich kutsuu uutta
mediaa fraktaaliseksi, koska eri mediaobjekteilla on on oma rakenteensa
riippumatta missä niitä käytetään. Kuvat, äänet, muodot, muutokset ja teksti
esiintyvät mediaobjekteina pikseleinä, voxeleina, polygoneina, skripteinä ja ascii-koodina. Näistä kootaan suurempia
kokonaisuuksia, mutta osat ovat mukana erillisinä elementteinä. Hyvä esimerkki
tästä on Internetsivut, jotka koostuvat erilaisista elementeistä. Modulaarisuus
tekee mahdolliseksi helpon muokattavuuden ja päivityksen.
Digitaalisen valokuvankin
rakenne on modulaarinen. Kuvankäsittelyohjelmassa huomaamme helposti tämän rakenteen. Kuvasta on pikseleitten
ja sävyjen lisäksi erotettavissa mm. värisävyt, värikylläisyys ja kirkkaus
omina kanavinaan. Kuvaan voidaan lisätä erillisiä tasoja ja maskeja. Kuvia
voidaan helposti yhdistellä keskenään. Myös eri grafiikkamuotoja, kuten
verktori- ja pikseligrafiikkaa voidaan yhdistellä ja kuvaan liittää vaikkapa
ääntä tai paikantamistietoja.
3. Automaatio
Digitaalisten
aineistojen numeerinen koodaus ja modulaarisuus tekevät helpoksi monenlaiset
automaattiset toiminnot. Digitaalisten kameroitten erot perustuvat paljolti
niiden kuvausohjelmiin rakennettuun automaatioon. Esimerkiksi uusimmat 8
miljoonan pikselin kamerat käyttävät samaa Sonyn valmistamaa kuvatunnistinta.
Kameroiden erot näkyvät siinä automatiikassa kuinka hyvin ne tuottavat valmiin
kuvan. Ammattilaiskameroitten kuvat voidaan tallentaa myös ns. raakamuodossa,
jolloin kameran kuvakennon tuottamaa alkuperäistä informaatiota voidaan
käsitellä lähes muokkaamattomana kuvankäsittelyohjelmassa.
Kuvankäsittelyohjelmat sisältävät automaattisia toimintoja ja käyttäjän
määrittelemiä esiasetuksia kuten värinhallintaa ja erilaisia valmiita
suodattimia erikoistehosteisiin tai tavallisimpiin kuvan säätöihin. Vaikkapa
panoramakuvia voidaan koota automaattisesti erillisistä otoksista.
4. Versioituminen
Vaikka
digitalisoituminen antaa mahdollisuuden tehdä identtisiä kopioita,
tavallisempaa on tehdä samasta aineistosta useampia versioita erilaisiin
tarkoituksiin. Kirjapaino aloitti mekaanisen kopioimisen jo 1400-luvulla
tuottamalla identtisiä kopioita raamatusta. Valokuva toi mukaan optisen
valokemiallisen kopioinnin, jolla “luonto voitiin kopioida paperille” . Elokuva kopioi elämää ja äänisylinteri
ääntä. Vanhat mediatkaan eivät rajoittuneet kopioimiseen. Erilaiset trikkikuvat
syntyivät valokuvauksen alkuaikoina vahingossa tehdystä kaksoisvalotuksesta.
Päälekkäisvalotusta hyödynnettiin yleisesti jo1800-luvun puolessa välissä mm.
taidevalokuvissa ja postikorteissa (Ades 1996, s 7). Valokuvista ja elokuvista
on perinteisesti tehty erilaisia versioita optisesti ja photomekaanisesti.
Värikuvasta saatettiin tehdä painoa varten mustavalokoinen. Valokuvia ja jopa
elokuvia värjättiin käsin. Elokuvasta tehdään edelleen myös perinteisin
menetelmin eri kieliversioita tai laajakangas ja televisioversioita.
Digitaalinen aineiston käsittely on kuitenkin helpottanut ja automatisoinut
tätä prosessia.
Mainostoimistot ovat jo
ennen digitalisointia hyödyntäneet valokuvan versioitavuutta. Esimerkiksi
mainoskuva, joka on julkaistu eri lehdissä, ulokomainoksissa ja
liikennevälineissä on muokattu sopivaksi kunkin mainosvälineen ehdoilla. Nykyaikainen valokuvaliikkeiden
minilaboratorio – kuvanvalmistuslaitteisto digitalisoi kaikki perinteiselle
filmille kuvatut valokuvat – vaikka yksinkertaisempaa olisi tehdä fimistä
optisesti tavalliset “kymppikuvat”.
Digitaalisoinnin etuna
on nopea ja helppo versioituvuus. Kuvan kokoa on helppo muttaa vaikka kesken
rullan. Samalla voidaan tuottaa asiakkaalle ilman lisävaivaa digitaaliset kuvat
cd:lle. Minilaboratoriot voivat kemiallista prosessia vaihtamatta tuottaa kuvia
myös diasta tai mustavalko originaalista. Myös digitaalikameroiden kuvista
saadaan korkealuokkaisia “aitoja” hyvin säilyviä ja edullisia valokuvia suoraan
ilman negatiivifilmiä. Valokuviin voidaan helposti liittää tekstiä ja
grafiikkaa ja tuottaa näin vaikkapa henkilökohtaisia yksilöllisiä
onnittelukortteja ilman lisäkustannuksia, jos kuvankäsittelyn vaivautuu
tekemään omassa kotikoneessa. Digitaalisen tiedoston voi helposti lähettää
kehitykseen myös sähköpostitse tai internetselaimella.
Manovich mukaan
uusimedia hyödyntää tietokantoja toisin perinteiset mediat. Ulkoasun ja
rakenteen erottaminen tekee versioituvuuden tietokantojen avulla helpoksi:
1) Mediaelementit
sijaitsevat yhteisessä mediatietokannassa, josta niitä on helppo hyödyntää
erilaisiin tarkoituksiin. Tietiokannasta on tullut uutta mediaa perinteisestä
mediasta erottava kulttuurillnen muoto. Esimerkiksi digitaalisuus tekee helpoksi
löytää kuvat erityisistä kuvatietokannoista, joissa on automatisoitu kuvien
etsintää mm. kuva-aihetta esittelevän metatekstin avulla.
2) Versioituvuus erottaa
sisällön käyttöliittymästä ja ulkoasusta. Erilaisiin välineisiin voidaan
tuottaa erilaisia kuvia. Kännykkään voidaan toimittaa pieniä kuvia ja lyhyitä
tekstejä ja laajakaistaliittymissä samaan aineistoon voidaan liittää jopa
elävää kuvaa.
3) Informaation
käyttäjän tiedot voidaan automaattisesti profiloida niin, että tietokannalla on
esimerkiksi esitietoa siitä millaiset kuvat kvan etsijää on aiemmissa hauissa
kiinnostaneet. Nyt vaidaan tarjota automaattisesti esimerkisi samaan aiheeseen
liittyviä kuvia.
4) Tietokanta
voi tarjota vaihtoehtoisia aineistoja, joista valitsemalla voidaan esimerkiksi
sulkea sulkea pois vaihtoehdot,
joista käyttäjä ei ole kiinnostunut. Tämä on haarautuvaa vuorovaikutusta, jossa
käyttäjälle tarjotaan valintamahdollisuuksia ja riippuen valinnoista edetään
lopulliseen tavoitteeseen. Tässä tapauksessa ohjelma käyttää hyväkseen tietoa
käyttäjän tekemistä tietoisista valinnoista. Tärkeää ei ole missä tieto
sijaitsee, vaan käyttäjän toiveiden toteutuminen.
5) Hypermedia tarjoaa uuden
media rakenteen, joka muistuttaa haaroittuvaa interaktiivisuutta. Tietokannat
ovat rakenteeltaan hierarkisia, joten myös tiedonhaku tapahtuu koekielisenä
hakemistohierarkian mukaan. Hypermedia kätkee hierakian käyttäjältä ja
näennäisesti mahdollistaa suoran haun tietokanna eri haaroista. Suraamalla
linkkejä käyttäjä löytää haluamansa tiedon yhtälailla kuin hakiessaan tietoa
internetistä. Hypermedia linkit yhdistävät yhtälailla erilaisia tiedostomuotoja
– niin kuvaa kuin ääntäkin. Tekstilinkkejä kutsutaan hypertekstiksi.
6) Tietokannat
tekevät tiedon päivittämisen helpoksi. Jatkuvasti uutta tietoa tarjoavat internet
sivut perustuvat tietokantoihin. Tällöin sivujen ulkoasu säilyy samana vain
sisältö muuttuu. Internetin uutisivustot hyödyntävät tätä tekniikkaa. Näitä
sivuja kutsutaan dynaamisiksi.
Dynaamisilla
sivuilla on määrätty paikka esimerkiksi tekstille, kuville ja nettivideoille.
Kun sisältö päivitetään tietokanntaan, aineisto korvautuu uudella aineistolla
automaattisesti. Dynaamiset sivut ovat tehneet internetin sivuista
päiväperhosia. Seuraavana päivänä edellisen päivän aineistoa saattaa olla
vaikea löytää ellei kävijä ole tallentanut dokumenttia itselleen.
7) Versiointiin
ja muunneltavuuteen liitty myös skaalautuvuus. Sama materiaali voidaan tuottaa
eri kokoisina versioina. Skaalautuvuudesta voidaan käyttää karttametaforaa.
Riippuen mittakaavasta saamme erilaisen kuvan samasta kohteesta.
Skaalautuvuutta käytetään mm. multimedian esittämiseen verkossa. Tällöin
tietokannassa on valmiita versioita samasta ohjelmasta, joista joko
automaattisesti tai manuaalisesti käyttäjä voi valita verkkoyhteyksiinsä
sopivan tiedoston. Elokuvia ja ääntä voidaan lähettää myös mediavirtana,
jolloin ohjelma on seurattavissa jo ennenkuin se on kokonaan lataunut
tietokoneeseen. Digitaaliset valokuvat imestyvät näytölle aluksi karkeampina ja
lopulta terävöityneenä, jolloi kuva on nopeammin katsottavissa hitaammillakin
yhteyksillä.
5 Koodaus
Valokuvauksen
opettajan kehoitan opiskelijoitani aina ennen ennen kuin alkavat käsitellä
kuviaan tietokoneella miettimään ilman tietokonetta, mitä aikovat kuvalleen
tehdä. Neuvoani kuitenkin harvoin noudatetaan. Useimmin otetaan käyttöön
tietokoneen valmiit suodattimet ja tehosteet. Lopputulos näyttääkin
tietokoneella koodatulta.
Tietokoneille
media-aineisto on dataa. Graafinen käyttöliitymä esittää tuota dataa meille
helposti ymmärrettävässä muodossa ikoneina, teksteinä, kuvina ja ääninä.
Todellisuudessa tietokone käsittelee kaikkea aineistoa datana. Tietokoneelle
kuva on yhtälaista dataa kuin äänikin. Vaikka tietokone on ihmisen tekele, sen
sisäinen logiikka ei vastaa ihmiskulttuurin tapaa toimia. Inhimillistä
epävarmuutta koitetaan mm hypermediassa ja robotiikassa simuloida ns. sumealla
logiikalla.
Koska
uusi media tuotetaan tietokoneiden avulla tietokoneen sisäinen logiikka ei voi
olla vaikuttamatta sillä tehtyihin tuotteisiin. Tietokoneen käyttöliittymä
perustuu perinteisiin konventioihin. Piirustusohjelmissa kynä-ikoni esittää
piirustustyökalua. Pikseligrafiikka näyttää melkein käsin piirretyltä jollei
kuvaa suurenneta niin, että pikselit näkyvät. Vektorigrafiikkaohjelmassa kuvaa
voi suurentaa. Pikselit eivät tule näkyviin, mutta tuotettu viiva on
epäinhimillisen täydellistä.
Koodaus
tarkoittaa viestin kääntämistä toiseen muotoon. Perinteisen median muutaminen
uuden median käyttöön vaatii koodausta. Koodaus tekee mediasta ohjelmoitavan.
Ilmiasultaan digitaalinen valokuva on vaikea erottaa perinteisestä valokuvasta.
Uuden median näkökulmasta digitaalinen valokuva poikkeaa perinteisestä valokuvasta. Tiedonkäsittelyssä se merkitsee vain
tietokoneen käyttämää dataa siinä kuin teksti tai ääni. Ulkonaisesti tietokone
voi toimia kuin Jacuardin kutomakone tuottaen kuvia, mutta sen sisuksissa on
kuitenkin Babbagen analyyttinen kone. Uuusi media saattaa näyttää tavalliselta
medialta, mutta se on vain pintaa.
Manovichin
mukaan uusi media aloittaa uuden vaiheen mediateoriassa. Sen lähtökohdat ovat
Harrold Innisin ja Marchall McLuhanin 1950 ja 1960 luvun kirjoituksissa.
Ymmärtääksemme uuden median logiikkaa meidän pitää suunnatya katseemme
tiedonkäsittelytieteeseen. Sieltä löytyy uudet termit, kategoriat, käsitteet ja
toiminnot jotka ovat ominaisia medialle josta on tullut ohjelmoitavaa.
Mediatutkimuksesta tulee tietokoneohjelmatutkimusta ja mediateoriat muuttuvat
tietokoneohjelmia koskeviksi teorioiksi. Koodauksen periaate on
ohjelmoinrtiteorian alkua (Manovich 2001).
Vaikka digitaalisuus on
tehnyt mekaanisen monistamisen helpoksi, digitaalisuutta hyödynnetäänkin
varsinkin mediatutteiden personoinnissa. Käyttäjän tarpeet voidaan huomioida
monella tavalla ja helposti tehdä yksilöllisiä tuotteita massatutannon sijasta.
Varsinkin
digitaalisessa valokuvauksessa kuvan muokkauksesta on tullut ihan tavallisen
tietokoneen käyttäjän huvia. Monet tekevät tietokoneella omat yksilölliset
kutsukorttinsa lastenjuhliin. Sukulaisille lähetetään itse tehtyjä
onnittelukortteja ja juhlapäivien tervehdyksiä niin tavallisessa postissa kuin
sähköpostissa. Samalla on mennyt usko kuvan ikonisuuteen ja todistusarvoon.
Valokuvaa ei enää
hyväksytä todisteena todellisuudesta, vaan kuvaan suhtaudutaan jopa
skeptisesti. Tässä mielessä valokuva ei ole enää valokuva. Uusi media käyttää
vanhaa mediaa uudella tekniikalla. Se luo samalla uuden tavan viestiä ja
viestittää. Tätä ilmentää hyvin digitaalinen valokuvaus on muuttanut tavan kuvata ja katsoa
valokuvaa.
Kameraa ei enää tähdätä
etsimestä, vaan kuva sommitellaan kameran näytölle. Valokuvan katsominen
paperikuvasta on vähentynyt. Yhä useammin kuvaa katsotaan tietokoneen tai
kännykän näytöltä. Kuvaa ei enää säilytetä albumeissa tai kenkälaatikoissa vaan
tietokoneen kovalevyllä tai CD-levykkeillä. Kuva lähetetään yhä useammin
sähköpostissa, tai pannaan esille verkkosivuille yhtälailla ystävien kuin
ventovieraiden ihailtavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Palaamme asiaan ja julkaisemme komenttisi.