”Valokuvan tapahtuma”

Laukaiset kameran. Kuva tallentuu filmille tai digikameran muistiin. Se mitä kuvasit on ikuistettu, mutta valokuvasi tapahtuma on loppunut – sitä ei enää ole. Harri Laakso ”...kirjoittaa asioista, joiden keskiössä on enemmän poissaolo kuin aihe...” Tunne on tuttu kun tarkastelee tavallisella hitaalla digikameralla kuvattua kuvaa. Tapahtuma, jonka halusit vangita meni ohi ennen kuin kamera laukesi ja tapahtuma on tallennettu vain mielikuviin.

Laakson mukaan valokuvaus joutuu arvioimaan uudelleen oman välineensä luonnetta digitaalisen kuvaamisen syrjäyttäessä perinteisiä tekniikoita. Laakso kysyykin kuoleeko valokuvaus. Laakson mukaan valokuva toimii negaation kautta kuten kieli. Kieli lakkauttaa asiat, jotka se nimeää – valokuvan tallentamaa hetkeä ei enää ole. Perinteisen valokuvauksen muuttuessa digitaaliseksi muutos voidaan nähdä evoluutiona uudenlaiseen tekniikkaan tai peräti digitaalisena vallankumouksena.. Laakso vertaa valokuvausta viestijuoksijaan, jonka tehtävä on loppunut ja kapula on jo ojennettu digitaaliselle kuvalle.

Tässä muutoksessa Laaksoa kiinnostaa ajan pysäyttäminen. Valokuva valokuvauksesta. Kun filmiin perustuva valokuvaus siirtyy syrjään uudempien medioiden tieltä, myös sen teknologinen suojamuuri repeää. Laakso lainaa amerikkalaista taidehistorioitsija Rosalind Kraussia, joka esittää, että väline voidaan keksiä uudestaan. Regis Durand nostaa esiin Laakson tutkimuksen kolme keskeistä teemaa: valokuvan kyvyttymyyden katsoa suoraan kohteeseen, poissaolo kuvan sisäisenä elementtinä ja kyky vaihtaa mittakaavaa ja etäisyyttä. Laakso esittää myös esimerkin Joel-Peter Witkinin kuvasta Glassman, jossa valokuva on herättänyt kuolleen eloon. Laakson esimerkit eivät kuitenkaan  erota digitaalista valokuvaa perinteisestä, vaikka perinteisen valokuvan kuolema nosti mainitut teemat keskustelun aiheeksi.

Laakso esittelee  Charles S. Piercen semioottisen teorian ja tarkastelee sen valossa valikuvan indeksistä luonnetta. Valokuvan indeksisyydellä Pierce tarkoittaa valokuvan syntyä. Valon vaikutus filmillä on yhtälailla epäsuora viittaus alkuperäiseen kohteeseen kuin tuuliviiri, joka osoittaa tuulen suuntaa. Indeksisyydellä on kaksoisrooli osoittimena ja jälkenä. Perinteisen ja digitaalisen kuvan indksisyys on erilaista. Perinteinen kuva syntyy jälkenä suoraan filmille. Digikuvasta ei jää suoraa materiaalista jälkeä. Laakson mukaan indeksisyys ei ole puhtaasti geometristä tai teknologista, eikä kaikesta ”fyysisyydestä” huolimatta kuulu näkyvän piiriin. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei se voi olla ajattelun kohteena, ja etteikö siitä voisi esittää näkyviä esityksiä (Laakso 2003, 99).

Laakso ei voi yhtyä professori Merja Salon (väittämään, että ”digitaalikamera voi halutessaan tallentaa todellisuutta aivan saman indeksisen logiikan mukaan kuin perinteinen kamerakin” 2000,23). Tälläinen näkemys ohittaa kuvan indeksisyyden samaistaessaan sen tallennettavissa olevaan näkymään. On totta, että kuva muodostuu molemmissa tapauksissa valon koskettaessa rekistöröivää instrumenttia, mutta digitaalisen kuvan (ja videon) tallennus perustuu tiedon elektrooniseen käännökseen, eikä kontaktin aiheuttamaan jälkeen. Oikeastaan digitaalisista kuvista on vaikea puhua edes tallenteina. Pikemminkin voisi puhua tallentavan laitteen generoiduista abstrahoiduista kuvista.

Laakson mielestä Salon muotoilu indeksisestä logiikasta digitaalisen kuvan osalta on osuva. Kysymys on loogisesta suhteesta ja operaatiosta. Tältä osin tulisi puhua legisign luokituksesta, jonka objektisuhde on sopimuksenvarainen (Laakso 2003, 102). Laakson mukaan erottelun tarkoitus on katkaista ajatus visuaalisesta näkymästä, joka valokuva-apparaatin ansiosta virtaisi indeksisenä ja siksi totuudellisena tai autenttisena näkymänä kohteesta kuvaan. Tarkoittaako tämä Laakson määritelmä sitä, että perinteinen kuva on autenttinen ja digikuvasta, joka muodostuu numerosymboleista autentisuus puuttuu?

Laakso vertailee digitaalista ja perinteistä elokuvaa. Hän huomaa, että filmin rakeisuuden aiheuttama pulssi puuttuu digitaalisesta elokuvasta. Hän kiinnittää huomion myös tulevaisuuden digitaalisiin näyttöihin, jolloin näyttökuva ei päivittyisi kokonaan, kuten nykyisissä näytöissä, vaan ainoastaan muuttuvat pikselit korvautuisivat. Tämä merkitsisi entistä stabilimpaa välkkymätöntä kuvaa (2003 s 102). Mutta mikä on todellisuus tänä päivänä havaitseeko silmämme ns. digitaaliset analogisesti vai digitaalisesti? Aistimme toimivat analogisesti. Digitaalinen kuvakin on digitaalista vain tietokoneen prosessorissa.Näkyvässä muodossa kuva kuitenkin nähdään analogisena. Digitaalinen kuva Laakson mielestä on erilainen kuin perinteinen analoginen kuva. Digitaalisen kuvan näkyvä ero johtuu useimmin kuvan pakkauksesta ja heikosta resoluutiosta. Optimaalisella resoluutiolla ja pakkauksella eroa on vaikea aistein huomata. 

Valokuvan tapahtuma on Harri Laakson tekemä väitöskirja Taideteolliseen korkeakouluun. Laakso tutki valokuvan kokemusta tavoitteenaan selvittää mitä on valokuvan tapahtuma. Tutkimus on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan valokuvan tapahtuman keskeisiä piirteitä kuten välinettä, ja valokuvan semioottista ilmaisua. Toisessa osassa kirjoittaja vertailee mm taiteen ja estetiikan analogisuutta kirjallisuudessa ja valokuvauksessa. Kolmannessa osassa tutkija kokoaa päätelmänsä valokuvan tapahtumasta.

Väitöskirjaksi laadittu tutkimus ei ole havainnollisesta kuvituksesta huolimatta helppo teos valokuvan ilmaisusta kiinnostuneelle lukijalle. Tutkija kokee ajatuksellista yhteyttä ranskalaisen kirjailijan Maurice Blanchotin  teoksin.  Laakso esitteelee keskeiset teoriansa, kuten Piescen semioottisen merkkiteorian, mutta  jos teoria ei ole aiemmin tullut tutuksi, sen omaksuminen tämän teoksen perusteella saattaa jäädä pinnalliseksi. Teos toimiikin alan tutkijoille ja opiskelijoille suunnattuna ajankohtaisena puheenvuorona perinteisen ja digitaalisen valokuvan merkityksestä ja uuden välineen tuomasta muutoksesta valokuvaukseen. 

Kirja-arvio

Harri Laakso ”Valokuvan tapahtuma”

Paradigma 2003

429 sivua

ISBN 952-5169-31-6